friday night entertainment

Hejssan!

Perjantai. Ai että! On taas viikonloppu, vaikka toki, myönnetään, mun elämässä ei oikeestaan koko kesänä oo ollu muutakun viikonloppuja. Tavallaan siis ihan kiva, että koulu alkaa maanantaina, ja pääsen siihen rytmiin taas mukaan. Tällä hetkellä motivaatiota löytyy mutta eiköhän sekin katoa kunhan sinne kouluun asti varsinaisesti pääsee :D

Anyway. My point. Se, että mun rakas veljeni, jota harvoin näkee, koska se on armeijassa tällä hetkellä, ilmotti mulle viideltä, että on kaupungissa ja että olisi peli Hakametsässä. Arvatkaa vain hyppäsinkö vaihtovaatteisiin ja suuntasin sitten sinne. Ilves - Ässät A-junioreissa.

Pidin mun vanhemmat ajan tasalla väliajalla aina. Harmi, että Ässät tosiaan pelasivat tasan. Olivat vielä kaksi minuuttia ennen loppua kiinni voitossa, mutta sitten se tasotus synty. Äh. Olin lähestulkoon ainoo Ässien kannattaja, enkä viittinyt hihkua siellä kun Ässät tekivät maaleja.

Veljeni pelasi ihan hyvin, ensimmäisessä erässä tuli pari kiekonmenetystä, ja niistä meinasi tulla vähän vakavampikin situation maalin edessä. Onneksi ei kuitenkaan. Innostuin taas tästä niin, että meen kyllä ehdottomasti kattomaan noita pelejä kun se kausi kunnolla starttaa, ja siis peleillä tarkoitan Ässien pelejä, en tietenkään niin tamperelaistunut vielä oo että vaihtaisin.

No mutta, ei mulla tosiaan muuta tällä kertaa. Koulu alkaa ja siihen pitäis nyt henkisesti valmistautuu! Lukuvuosi 2014-15 here I come, I've big plans for you!!

♥ Kaisa

wedding

Tiedän, että tää tulee myöhässä, mutta aattelin laittaa tänne vähän fiiliksiä nuoremman serkkuni häistä, jotka järjestettiin heinäkuun lopussa Somerolla. Eli landella.

Oli ihan tosi hauskaa olla häissä pitkästä aikaa, ja vielä jonkun läheisen häissä. Serkkuni oli upea mekossaan ja kyllä sain ihastella mekkoa koko päivän. Muuten siellä oli ihan normaalia, leikkejä ja ruokaa ja juomaa riitti :) En harmikseni saanut tuota kukkakimppua haha.

Me tosiaan ajettiin Somerolle kotoa Porista, eli sen reilut kaks tuntia meni autossa istumiseen per suunta. Yök. Yöllä se oli vielä hirveempää. Tuolloin oli vielä ne hirveät helteet, mikä teki monesta häävieraasta huonovointisen, kuten esim. morsiamen isä (aka mun eno), joka matkusti samassa autossa meidän kanssa kotiin. Pelkäsin vaan, että oksennusta tulee siellä autossa, no onneksi ei. 

Oli tosiaan ihan mahtavaa! Mä toimin vähän valokuvaajana siellä, koska niillä ei ollut siellä kuvaajaa. Oon sen puolesta hoitanut hommani, kuvat on lähetetty eteenpäin, joten oon onnellinen.

Tää on taas jääny tää kirjottaminen, mutta tosiaan ehkä se tästä taas. Oon myös aikamoisen onnellinen sen asian suhteen, että sain osa-aikasia töitä, ja sieltä mistä oikeesti halusin ja uskalsin odottaa. Nyt sitten odotan, että pääsen kunnolla töiden makuun tuon pian alkavan koulun ohella. Mahtava syksy edessä!!

♥ Kaisa

my america

Since couple of my friends asked me about my blog and whether I will  write about my experiences again, I decided to write this. It'll mostly be about my own opinions and about what I learned in America.

Being an au pair is not the easiest thing in life, and it most certainly is not for everyone. If you're wondering about becoming an au pair, I'd first think about your own personality. If you're shy and not necessarily comfortable being around unknown people, I'm not sure it's the best thing. But don't have to be brave! Not even the lack of knowledge in English should prevent you from doing what you want. You will learn. What I learned during my year in Colorado, was that being around other social people, friends, made my year way better. Just being with the family will drive you crazy, or being in the same environment where you work will. Being an au pair is not just about taking care of kids, it's being able to live and love life, explore, and discover new things. Open up. Loosen up. Most of the au pairs in the mountains were just like me, social, willing to do a lot of new things and meet new people. Maybe that's why I was so happy. Being surrounded by same kind of people made me feel more comfortable being just me. No pretending.

I'm not saying I'm pretending back in Finland, but I can feel the difference. I just don't feel the same as I was in America. I've gone back to who I was, or maybe not totally, for sure not totally, but in some level I feel it's hard being the same as I was in America. I think the culture makes everything different. Finnish people are way more shy and they have their own personal space that shouldn't be touched. If you come any closer than the space one feels comfortable at, you feel anxious. I hate that. I opened up so much. I feel like I wanna smile all the time while walking on the streets and give compliments to some random people just like the Americans did to me. But what would that make me here? A freak. That jerk who must be high smiling around. No, to me it just doesn't fit the Finnish nature of being. We're supposedly very serious people.

I miss Colorado and America in many ways. Not only the surroundings where I was blessed to live in, but also the people, culture and lifestyle makes me miss it. Vail was definitely a blessing for me. Not ever did I imagine it to be that awesome when I left. Not even in my wildest dreams. I didn't know anything about the place where I lived in. No one besides the family was there to help me the first weeks, I only had to count on my host kids and the parents when it came to setting up my bank accounts, or where to find a grocery store or how to find to the school etc practical stuff. But I figured it all out  by myself and got credit for that. It made me feel comfortable about myself and gave me more confidence. The boost of confidence that I got from the family made my life easier in every other level. I didn't fear anything. 

Of course, skiing was awesome!!! God I still wish I'd be there with T, go skiing almost every Saturday and Sunday and go out on Friday nights. That was a routine for us. And it was ridiculously amazing! Vail, a small village, was so beautiful in winter, full of active, fun people. Every weekend I met people both in the lifts, or the slopes, or in the bars. I remember those nights with all the afterparties. And it always turned out to be so much fun. Only one time I remember we didn't have a good night because we're expecting someone to show up. We learned that we can't expect anything, besides of course having fun, and then everything always turns out awesome. That's how it was.

The open-minded people I met in America made me happy. I could actually talk to people wherever I went, no matter if I knew anyone or not. Since I left Colorado, I've actually been emailing with the beautiful ladies at my bank, they were awesome. In the summer on my vaca weeks, I actually went to see them and just chat about life. How cool is that! You can't do it in Finland. .... Everyone would think you've gone mad. People would come to you on the streets or say something in the grocery store or wherever you went. After my surgery I got a lot of attention from people I didn't even know, everyone kept asking what happened and if I was okay. That'd never happen here, no way. Everyone would think you're a runaway from a mental institution.

Not only do I miss the bank ladies, I also miss my family. My beloved American family. Memories grow sweeter in time. We had our little misunderstandings and my mistakes but most of the time, it was fun and everything ran smoothly. The kids were behaving and towards the end it actually felt like a real relationship between them. The boys were always more quiet than the girls, but even with a 15-year-old boy I could have fun. Or then it was just pretending. HAHA. At least I had tons of fun with them. I miss the boys as much as the girls. But my littlest girl will stay in my heart forever. She was so sweet. We even had one week just the two of us, everyone else were gone. Then I sent her off to camp, and it felt like she was my own sister. We've still had contact and I'm really eager to see each other again. I miss the great days! I miss even the cat, and their lovely dog. I miss also time by myself. A house of 6 people plus me could be hectic sometimes. Now I can really appreciate it when NO ONE is screaming around for you. At first it felt really strange, actually it still does feel weird. No one running around and screaming. And even the time I was on vacation in the summer, it was strange being alone in the house just by myself. Of course, I had some responsibilities maintaining the house but that was little compared to the freedom otherwise. I could lay by the pool all day without getting any calls or texts. But at that time, I wasn't used to it and I couldn't really decide what to do with all the time I had in my hands.

All the friends I made I can never forget. Both the au pairs and locals/other Americans. The relationships between me and the two groups were a little different. I remember my hangouts on the mountain skiing, being in a hot tub relaxing watching the stars, going for just food and drinks or hanging out in Denver. I admit, most of the other people I met were guys and some of them actually I went out with. Usually being not more than just friends, but some of them had and still have a bigger place in my heart. Not like being exclusive. But still, it was way more fun to be with that kinda of fun people. I've still stayed in contact with the most important ones, which for me is something that I want to hold on to. Sometimes I remember the kids asking if I had a boyfriend, mostly the issue was brought up by my 10-year-old. I remember those funny conversations, where I was mostly saying nothing, just laughing and denying everything they said. Eventually, where did it get me? Well, the conclusion always was that I DO have a boyfriend. Admitting to the family that one has a boy one hangs out with or go on dates with was not the easiest thing because I always thought about what they think of me. And I always wanted to be discreet about my personal life in general. I even remember some jokes about finding me an American guy to get married to.

Rather than being homesick, I enjoyed my time more than I ever expected. Every aspect of my journey made me become the person I am now. I lost a part of the new me after leaving USA, but it's still somewhere to be rediscovered. I also left something of the old me in America. Old me vs new me. It's weird because I can't even describe in which ways I changed. It was just a growing experience in total. I never felt excluded, not with friends or with the family. I never really felt insecure. And I always was appreciated. I give thanks for that, to everyone that was part of my journey. 

As I said, the memories grow sweeter in time and it's easier to look back and see how great everything was. It makes one miss the good times but also remember the not-so-good ones when I had a tough time at the house. Everything just seemed to be falling apart, walls collapsing on me. That was in January, about halfway of my journey. Before that I never really hung out with the girls, maybe couple times a week. After my quite short recovery from the bad times, I realized actually everything isn't as bad as I thought in my mind. Seeing my Finnish family on Christmas was definitely very hard and going back to work from a vaca that long and still having to work for another 7 months just didn't feel right. After I started really going out most of the nights on the week, I loosened up and learned to let go of the day and all the drama. It was way easier to concentrate on the good things; friends. But through relaxing, I could also appreciate the work. It was not only a one-way thing, but both affected each other. Like a circle. I also started working out a lot, the bad times really got to me. Usually I didn't eat with the family but left to the gym and outside hot tub to get everything off my mind. Sometimes it was just dinners with friends or movies. Or even just hanging out at one of theirs house. Whatever it was, it always made me feel good about myself. T, my Dutch friend, was a real boost of confidence for me. 
I could say, it's one of the best chances I ever took in my life, if not the absolute best. In any case, I think everything made it worth at least trying. Language, friends, new surroundings, contacts and just general atmosphere, Colorado. I've had regrets about leaving, specially the last month was hard for me: there was nothing I could do besides just accept my decision and live with it, try to enjoy the life there to the fullest. I now wish I would've stayed. And I was lucky my family even asked me to stay, I had a good feeling about everything I'd done so far. They were also understanding of my decision to finish school. I helped my family with the new au pair for basically two days, showed her around and told about the routines. I wanted to do my part so that it would be as easy as possible for her to fit in and be comfortable in her position. As part of the family as I felt. But when the new au pair came the reality hit me and that was probably the worst feeling, and it meant I only had three days left. What should I say or do? I moved away from my room, so that she could move in. I said goodbye to the girls and most of the other people I met. Hardest goodbyes in my life, hundred per cent. 

In conclusion of all this, I would definitely recommend this from the bottom of my heart. It was something to be experienced to everyone. There are good and bad times, but isn't that like life in general? For me, the journey was a growing experience and I have now so many friends and family there, I can never forget ♥ Colorado in my heart.

six six six

Täällä on nyt takana jo reilut kuusi kuukautta mikä hirvittää mua ihan vaan vähän! Ei ainoastaan sen takia, että mä en vielä tiedä mitä mä haluun tehdä tän jälkeen mutta myös sen takia, että mä en halua lähteä vielä. Mulla on niin paljon vielä kokematta täällä ja niin paljon hyviä ihmisiä täällä, että en haluu jättää niitä.

Ihan pikkunen kriisi vaan on iskenyt ei sen enempää, yritän nyt tässä pikkasen rauhottua. Aina erään hollantilaisen tytön kanssa mietitään, että miten tää menee niin nopeesti ja kriiseillään yhdessä. Se helpottaa ees hiukan. Mutta tosiaan, kun pääsin yli siitä mun hirveestä ahdistuksesta/mistä lie paniikista tossa tammikuussa niin mulla on ollut ihan huippua sen jälkeen. Kaiken parasta mun viikoista tekee perjantait eli meillä päin tunnettu nykyään Party Fridayna! Joka perjantai on ollut ihan mahtava ja erittäin random myös mutta se on just ollut parasta. Elää hetkessä u know.

Mun tarkotus osaksi oli tulla tänne ettimään mun motivaatiota opiskeluun ja päätyä johonkin johtopäätökseen mitä tosiaan haluun tulevaisuudeltani opiskelujen ja töiden suhteen. Tarkotus oli hyvä, mutta pää on vielä sekasempi kun se oli tänne lähtiessä. Miljoona ajatusta ja suuntaa minne voisin mennä, mut mikään ei tunnu järkevältä. Oon siis pienimuotosen ongelman edessä pian ku pitäis päättää mitä ilmotan yliopistolle ens vuodeksi heh. Haluisin nyt nauttia ku oon nuori ja matkustaa ja pitää hauskaa ku vielä voin. Toisaalta haluisin kyllä opiskelemaan mutta jotain uutta ja mielenkiintosta. Tai jos voisin vaan jäädä tänne ni olis erittäin kiva! Et jos se husbandin haku tässä sitte käyntiin? : DD 

Mun ekat kolme kuukautta meni ihan hujauksessa, enkä ees tajunnut miten nopeesti aika menee ennenku mun oli aika jo lähteä lomalle tapaamaan mun perhettä. Sen jälkeen huomasin, että ajan kulku hidastu selkeesti mutta siis yhtäkkiä tässä onki sitte taas mennyt kaks kuukautta ihan huomaamatta. Kun mietin taaksepäin niin en ees muista mitä oon tehnyt tässä viimisen kahden kuukauden aikana. Apua. Pelottavaa osittain. Tai kun miettii, että enää vajaa kuus kuukautta jäljellä ennen matkustamista niin en tiiä mitä tästä tulee. Oon toisaalta asettanu itelleni sellasia kohokohtia, joita voi odottaa niin aika menee vieläkin nopeemmin mutta haluun jo päästä niihin hetkiin. Eka hetki on tossa vähän yli kuukauden päästä, seuraava kaiketi toukokuussa ja seuraava sitten kesällä mutta katsellaan miten tää sujuu :)

Kun mietin, että lähdin kotoa yli puol vuotta sitten ni se hetki tuntuu niin kaukaselta kun vaan voi olla. Tuntuu kun siitä olis ikuisuus. Ja onhan siitä pieni ikuisuus. Ihan hirveetä. No en haluu alkaa kirjottelee miten hirveen nopeesti aika kuluu täällä. Oon kyllä vaan erittäin onnellinen, että oon selvinny täällä ilman sen suurempia ongelmia. Neljä lasta on mun mittakaavaan nähden paljon.

Pointti oli se, että puol vuotta ihanaa elämää takana ja toivottavasti seuraavat puol vuotta on yhtä ihanat ja sujuu ongelmitta ♥ Kaikki rakkaat siellä ruudun toisella puolella , voitte alkaa jo suunnittelee niitä mun paluujuhlia !! Ootan innolla. Ei vaan, vitsi vitsi. Mutta tosissaan , kyllä mä täältä pian tuun!

Peace out, ei mulla muuta tähän hätään!
PS. Mun piti kirjottaa mun enkun esseetä mut tulin sen sijasta kirjottelee teille tänne. Ei kai siitä mihinkään pääse, että sekin on tehtävä loppuun viim. huomenna.

oh dallas

Lauantaina, mun toiseksiviimeisenä lomapäivänä, mentiin isän ja äitin kanssa käymään Southfork Ranchilla. Juu, ei sanonu mulle yhtään mitään ennen ku mentiin, eikä kyllä sillonkaan kun sinne päästiin. Kyseessä on nimittäin ranch, jolla on kuvattu legendaarinen Dallas tv-sarja!!
Mä en tosiaan ikinä oo kattonu yhtäkään minuuttia sitä joten olin vähän kujalla siellä kun opastajat alkoi selittää jotain niistä kohtauksista yms. Mä tyydyin sitten vaan kuvaamaan kaikkea.

Se oli tosiaan voin kertoa, niin keskellä ei mitään ku voi vaan olla. Mä aattelin ku navigaattori meidät ohjas jonnekin ihan syrjäseudulle, että mihinköhän me päädytään. Oikeeseen paikkaan päästiin mut tietämättöminä seuraavana päivänä (sunnuntaina) ajettiin McKinneyn "keskustaan" -- siitä lisää seuraavassa jutussa.

Toi lauantaikin oli toooosi kylmä. Hirvee se tuuli! Ihanan auringonpaisteen pilas se tuuli. Hmph. No minkäs teet. Meen sinne sit kesällä uudelleen ku siellä on kuulemma jotain 110F mikä on siis yli 40C. JEE! Sillon sinne.
Ja kuten näätte ---- LANDEA! Hirveen kiva oli olla ilman aurinkolaseja kun mitään ei nähnyt eteensä, sen verran kirkas toi aurinko oli. Ihan hirveetä hei ku valitan ku aurinko paistaa .... eipä sitä sitten tuukaan taas Suomessa tavattua kovin usein niin pitäis vaan nauttia! :)

Siinä tais olla suurin osa mun matkakertomuksista mut ainakin mun ostoksista on vielä tulossa juttua! Ja niin se McKinney.

Sunnuntai oli tosiaan vika päivä mulla Dallasissa ja meillä ei ollut mitään suunnitelmia, joten isä kysy mitä McKinneyssä on. No enhän mä mitään tiennyt ja aateltiin että no googlaillaan missä se "keskusta" on ja mennään sinne katteleen. No ..... mehän sitte ajettiin navigaattorin mukaan. Ja päädyttiin johonkin tosi kurjan ja pelottavan näköselle alueelle. Oltiin tosiaan ainoot valkoihoiset ja ihan tosissaan mua pelotti istua siinä autossakin. Päätettiin sitte kääntyä jossain  ja mennä takasin hotelliin tms mutta päädyttiin johonkin kadulle joka oli niinkun trailerpark ja täynnä just sellasia tosi pelottavan näkösiä ja ehkä aseenkin omistavia ihmisiä. Haluttiin vaan äkkiä pois sieltä .... :D Ei paljon naurattanut siinä vaiheessa kun tajuttiin että joo se keskusta ei oo kyllä tässä, vaan jossain tossa parin korttelin päässä.

frisco, tx

Koko meidän matkaporukka lensi keskiviikkona joulun jälkeen Dallasiin jääkiekkoturnaukseen.
Myös Mikon nykyinen host perhe tuli sekä tietenkin se edellinen. Plus oli siellä muutamien muiden poikien vanhemmat myös. Mun lento oli aikasin kaikista, se oli kello 7.30am Dallas Fort Worthin lentokentälle, äiti ja isä heitti mut kentälle koska ne tuli sitten samalla matkalla sinne myös, niillä toki oli reilu neljä tuntia odotusta sen jälkeen kun mä lähdin. Mulla oli sitten taas odotusta Dallasin kentällä. Ei ihan kiva olla yksin. Onneks oli sentään musiikkia ja puhuin myös skypessä Iitun kanssa mikä vei jopa yhden tunnin mun odotuksesta! :)

En ees tajunnut hankkia mitään ruokaa itelleni siellä terminaalissa mutta siirryin sitten siihen terminaaliin mihin äiti ja isä lensi. Sattui aika huvittava mut ei kauheen kiva juttu noilla lennoilla. Se Mikon edellisen perheen piti olla jo aikasemmin Dallasissa kun meen porukat, mutta niillä oli lento joku kaks tuntia myöhässä koska siellä Chicagon suunnalla oli hirvee lumimyrsky (ja se niiden kone oli tulossa Chicagosta ennen niiden lentoa) niin ne tuli vasta illalla hotelliin. Miten sattukin, että just mun lento ja meen porukoiden lento oli ajallaan mutta muutama muukin lento LAsta Dallasiin oli myöhässä sen kaks tuntia ellei enemmän. Onneks menin sillä aikasella lennolla enkä yrittäny ees vaihtaa niitä.

Saavuttiin kuitenki hyvin hotellille sen jälkeen ku saatiin auto lentokentällä. Isä ajo meidät pois kentältä ja matkassa meni joku puolisen tuntia, aika nopeesti se meni. Kello oli jotain ehkä kuuden pintaan kun päästiin hotelliin ja saatiin huoneet. Otin muutaman kuvan siitä hotellista ni teki näätte. Se oli tosiaan Westin Stonebriar nimeltään ja voin kyllä suositella, niin siisti ja taitaa olla neljä tai viis tähtee annettu. Kyllä kelpas. Se sijaitsee siis Friscossa, Dallasista pohjoiseen sen puoli tuntia.

LOVE THOSE BEDS! Voin kertoa, että oli kyllä luksusta nukkua tollasessa superpehmeessä queen-sängyssä sen jälkeen ku oli nukkunu neljä yötä Mikon kanssa samassa sängyssä. Ahh wish I could go back!!! Ja älkää välittäny mun kamoista, ehdin jo levittäytyä ennen ku tajusin ottaa kuvan enkä sitten enää jaksanu siirtää niitä. Mitä turhaan kulissia pitää, et olisin muka siisti! Haha.

Ainoo asia mitä vihaan tossa hotellissa, en kyl tiiä onko se yleinenki tuolla Dallasissa ku toi on ainoo hotelli missä oon siellä ollut mutta siis se vesi -- se haisee niin pahalle, saati se maku. Sitä ei ensinnäkään tee mieli juoda ku se haisee niin pahalle, ja sitte ku käyt suihkussa ni jää sellanen puol likanen olo ku se vaan haisee. Mä pesin hampaatkin sellasella pullovedellä koska en pystyny ees huuhtelemaan suutani sillä vedellä. Ja no samoin jos tilaat ravintolassa veden ni ne yleensä tuo sulle sitä hanavettä , NAM. Eli onneks tällä kertaa muistin aina tilata pullovettä.

Eikä siellä ihan mikään kesä ollut. Viime vuonna siellä voi jopa olla ilman takkia mut nyt siellä oli tosiaan lunta ja todella kylmä, pakkastakin. Että kiva olla hallissa kattoos kiekkoa ja sitte mennä ulos ni on vielä kylmempi, enpä ollut yhtään jäässä. Ja mä olin meistä vielä parhaiten pukeutunu koska äidillä ja isällä ei ollu ees toppatakkeja mukana ....

Mun piti vaan ottaa kuva tosta kauniista etuosasta mut noi Omahan jääkiekkopojat pilas tän kuvan, ei kauhee kiva näky noi kauheet varustekassit ja kollarit ja hupparit. Noo ei aina voi onnistua. Niin ja siis oikeesti tää oli vahinko, että ne tuli tohon kuvaan, eikä tarkotuksellinen salakuvaus mitä oon ehkä muutaman kerran harrastanu ....

Parasta hotellissa oli kuitenki ruoka ja uima-allas ja poreallas! Tässä on nyt kuva siitä isosta altaasta koska en tajunnut aikasemmin mennä ottamaan kuvia siitä porealtaasta. Kun otin tän kuvan mun vikana iltana niin Pittsburghin pojat oli vallannut porealtaan, ja meen täyty äidin kanssa lähteä pois kun ei enää viittiny olla kymmenen nuoren pojan kanssa samassa altaassa. Ties vaikka olis koko joukkue ollu siellä sen jälkeen ku lähettiin. Menin sitten pukemaan päälleni ja tulin takasin ottamaan kuvat tosta altaasta niin sieltä ne pojat alko jotain huutelemaan. Oli ne ihan hyvännäkösiä (ja hyväkuntosia, voi itku kun ne tuli ja otti paidat pois .... oli siinä meikäläisellä vähän vaikeuksia pitää pokka hehe, ne ketkä tuntee mut niin tietää tasan mitä tarkotan) mut musta tuntuu et ne oli aika nuoria. Olis pitäny ottaa niistäkin kuva ;) Olisin voinu laittaa sen tänne teidänki nähtäväks. Hmph, voidaanks mennä takas viime vuoden loppuun ni voin ottaa sen hetken uusiks!! Ai ei? Ehkä meen Dallasiin taas ens vuoden turnaukseen ja otan sen kuvan .... Who wants to join me???

los angeles - christmas

Ihanaa oli viettää joulua oman perheen kanssa, vaikka se täällä toisella puolella maailmaa nyt olikin! Amerikkalaisethan yleensä juhlii joulua vasta 25. joulukuuta eli meidän joulupäivänä ja niin tehtiin mekin. Kyllä me porukoiden kanssa mietittiin, että nyt ne siellä viettää joulua kun me vasta herättiin. Ei kyllä ollut oikeen joulufiilis siellä "lämmössä" (vaikka siellä ei nyt niin lämmin ollukaan), oli ihan kummallista. Anyways, me vietettiin sekä 24. että 25. päivä Mikon edellisen host perheen luona mikä oli todella mukavaa! Oli niin ihana nähdä pitkästä aikaa perheen lapset Kendall ja Garrett, samoin kun isä ja äiti.

Vähän koristeita sieltä host perheen luota. Aika vaatimatonta. Joko uskotte, jos kerron, että viime vuonna autoin noiden pois ottamisessa niin yks päivä ei ollut ees tarpeeks!! Tai olis varmaan ollut, jos olis aamulla aikasin heränny ja illalla vasta lopettanu. Ja näissä kuvissa näkyy vaan murto-osa niistä mitä siellä oikeesti oli.

Mutta oli niin hauskaa! Äiti ja isäkin viihty ja me vaan rentoiltiin mikä oli maailman ihaninta.
Itse joulupäivänä me mentiin sinne jo aamulla ja oltiin iltaan asti. Jaettiin lahjat, ja meidän yllätykseksi, mekin saatiin jotain lahjoja. Mä sain jotain meikkijuttuja, lämpimiä sukkia (tulee tarpeeseen), paitoja muutaman. Ihanaa, että ne oli ajatellut meitäkin! Ne on kyllä mun ykkös jenkkiperhe, aina ja ikuisesti! :) Miten mä aina eksyn aiheesta. Tosiaan siis, me syötiin siellä sitten aamupala ja katottiin leffoja. Tai miehet katteli varmaan koripalloa tai jotain muuta urheilua ku me naiset katottiin Les Miserables! Oli kyllä ihan jees leffa vaikka se oli kokonaan laulettu niin ihan hyvin ymmärsi ilman tekstejäkin. Suosittelen kyllä. 


Oltiin siellä sitten iltaan asti ja syötiin illallinen. Meillä oli jotain aika perus ruokaa, lihaa ja perunamuusia ja papuja muistaakseni! Nam. Ja jälkkäriksi oli omenapiirakkaa vaniljajäätelön kera. Sitten lähdettiin joskus kuuden aikaan viemään Mikko takasin omaan kotiin pakkaamaan tavaroita seuraavan päivän lentoa varten ja suunnattiin myös itse hotellille pakkaamaan. Käytiin äidin kanssa kuitenkin vielä viimisen kerran porealtaassa illalla.

los angeles part 1

Ekana päivänä oli tosiaan Hollywood päivä ja sekoiltiin me autonkin kanssa jossain Chinatownissa tai vastaavassa : ) Mutta toisena päivänä lähdettiin heti aikasin aamulla liikkeelle, ettei jouduttu pahimpaan ruuhkaan. Lähdettiin tyyliin puoli ysin aikaan matkaan ja ei liikenne ollu paha siihen aikaan. 

Ajettiin sitte kohti Los Angelesia suuntana Universal Studios! Saatiin liput vielä alennuksella, koska Mikon kaverin isä on kai siellä töissä. Oli kyllä aika samanlainen ku viime vuonna paitsi että se oli täynnä joulukoristeita! : )

Onneks tona päivänä sattui sentään ihan hyvä ilma koska olis ollut aika kurjaa kulkea tuolla sateella! Mutta ei siellä silti mitenkään erityisen lämmin ollut vaikka aurinko paistokin, kyllä mulla ihan pitkähihanen oli.

Käytiin Universalin Studio Tourilla, joka vie siis ympäri niitä kaikkia lavasteita ja halleja, jossa ohjelmia kuvataan. Mentiin mm. sellasen hallin ohi, jossa kuvataan CSI ja The Voice. Oi Adam Levine, miksen nähnyt sua?? Ainiin ja sillä tourilla oli selostajana sellanen mies, joka luuli, että mä oon Mikon tyttöystävä, arvaa hävettikö kun kaikki tuijotti. Onneks sitte selvennettiin asia sille nii ei jääny mitään epäselvyyksii! 

Ei ehkä heti uskoisi mutta suurin osa näistä rakennuksista on pelkkiä ulkokuoria, että niiden sisällä ei siis oikeesti oo mitään.

Wisteria Lane ja Gabriellen talo!! :D Nääkin talot Wisteria Lanella on siis pelkkiä ulkokuoria.

Pieni söpö meksikolaiskylä jonka jälkeen tuli sellanen lännenfilmeistä tuttu puutaloista koostuva kuja! Niin siistin näköstä, ja ennen kaikkea aidon näköstä.

Miten ylös voi päästä liukuportailla? Siinä teille vastaus, ei onneks ollu kovin korkeella! Iskäkin sano, että kun se erehty kattomaan alas niin kyllä huimas! 

Äiti ja isä ei halunnu tulla minun ja Mikon mukaan Horror Houseen joten mentiin kahdestaan. Kysyin Mikolta, et jos se voi pitää mua kädestä jos mua pelottaa. No niinhä siinä sitten kävi, ne kaikki elävät hahmot jotenki huomas vissiin et pelästyn helposti joten ne kävi aina vaan mun kimppuun ei Mikon ollenkaan, arvatkaa vaan olinko paniikissa. Erityisesti mua pelotti sellanen tosi pieni ihminen joka käveli mun perässä, en ekaks ees tajunnu kunnes kuulin jotain ääntä ja käännyin kattomaan, hyppäsin varmaan viis metriä ilmaan koska pelästyin niin pahasti ja se oli vielä tosi pelottava. Juoksin Mikon eteen ja huusin, että kato taakses. Se katto ja sitte tarttu mua kädestä kiinni ku sitäki pelotti. Me kuljettiin sitten siellä käsi kädessä : ) Tästä ei valitettavasti oo kuvia .....

Siellä oli myös tollanen englantilaistyylinen yks katu. Se oli niin söpö! Löysin myös jotain mukavaa sieltä :DD Noita oli siellä kaksi ja se toinen oli niin paljon paremman näkönen, miksen mennyt sen kanssa kuvaan.

Joko kyllästyitte kuviin?? Nää oli vaan tällaset harvat ja valitut kuvat. Nyt tuli mieleeni niin kai sitä voisi mainita, että koko reissulta tuli kuvia yhteensä (oottakaas kun lasken) ....... 1648 kappaletta mun ja äidin ja isän kameroilla! Pelkästään mun kameralla 1185 : D Ai mitenniiin paljon? Ai mitenniin kone ehkä alkaa pian jumittaa .....

Tässä tosiaan eka osa kuvista, voitte oottaa vielä monta osaa!! Millonkohan ikinä pääsen niihin Dallasin kuviin asti .......