Since couple of my friends asked me about my blog and whether I will write about my experiences again, I decided to write this. It'll mostly be about my own opinions and about what I learned in America.
Being an au pair is not the easiest thing in life, and it most certainly is not for everyone. If you're wondering about becoming an au pair, I'd first think about your own personality. If you're shy and not necessarily comfortable being around unknown people, I'm not sure it's the best thing. But don't have to be brave! Not even the lack of knowledge in English should prevent you from doing what you want. You will learn. What I learned during my year in Colorado, was that being around other social people, friends, made my year way better. Just being with the family will drive you crazy, or being in the same environment where you work will. Being an au pair is not just about taking care of kids, it's being able to live and love life, explore, and discover new things. Open up. Loosen up. Most of the au pairs in the mountains were just like me, social, willing to do a lot of new things and meet new people. Maybe that's why I was so happy. Being surrounded by same kind of people made me feel more comfortable being just me. No pretending.
I'm not saying I'm pretending back in Finland, but I can feel the difference. I just don't feel the same as I was in America. I've gone back to who I was, or maybe not totally, for sure not totally, but in some level I feel it's hard being the same as I was in America. I think the culture makes everything different. Finnish people are way more shy and they have their own personal space that shouldn't be touched. If you come any closer than the space one feels comfortable at, you feel anxious. I hate that. I opened up so much. I feel like I wanna smile all the time while walking on the streets and give compliments to some random people just like the Americans did to me. But what would that make me here? A freak. That jerk who must be high smiling around. No, to me it just doesn't fit the Finnish nature of being. We're supposedly very serious people.
I miss Colorado and America in many ways. Not only the surroundings where I was blessed to live in, but also the people, culture and lifestyle makes me miss it. Vail was definitely a blessing for me. Not ever did I imagine it to be that awesome when I left. Not even in my wildest dreams. I didn't know anything about the place where I lived in. No one besides the family was there to help me the first weeks, I only had to count on my host kids and the parents when it came to setting up my bank accounts, or where to find a grocery store or how to find to the school etc practical stuff. But I figured it all out by myself and got credit for that. It made me feel comfortable about myself and gave me more confidence. The boost of confidence that I got from the family made my life easier in every other level. I didn't fear anything.
Of course, skiing was awesome!!! God I still wish I'd be there with T, go skiing almost every Saturday and Sunday and go out on Friday nights. That was a routine for us. And it was ridiculously amazing! Vail, a small village, was so beautiful in winter, full of active, fun people. Every weekend I met people both in the lifts, or the slopes, or in the bars. I remember those nights with all the afterparties. And it always turned out to be so much fun. Only one time I remember we didn't have a good night because we're expecting someone to show up. We learned that we can't expect anything, besides of course having fun, and then everything always turns out awesome. That's how it was.
The open-minded people I met in America made me happy. I could actually talk to people wherever I went, no matter if I knew anyone or not. Since I left Colorado, I've actually been emailing with the beautiful ladies at my bank, they were awesome. In the summer on my vaca weeks, I actually went to see them and just chat about life. How cool is that! You can't do it in Finland. .... Everyone would think you've gone mad. People would come to you on the streets or say something in the grocery store or wherever you went. After my surgery I got a lot of attention from people I didn't even know, everyone kept asking what happened and if I was okay. That'd never happen here, no way. Everyone would think you're a runaway from a mental institution.
Not only do I miss the bank ladies, I also miss my family. My beloved American family. Memories grow sweeter in time. We had our little misunderstandings and my mistakes but most of the time, it was fun and everything ran smoothly. The kids were behaving and towards the end it actually felt like a real relationship between them. The boys were always more quiet than the girls, but even with a 15-year-old boy I could have fun. Or then it was just pretending. HAHA. At least I had tons of fun with them. I miss the boys as much as the girls. But my littlest girl will stay in my heart forever. She was so sweet. We even had one week just the two of us, everyone else were gone. Then I sent her off to camp, and it felt like she was my own sister. We've still had contact and I'm really eager to see each other again. I miss the great days! I miss even the cat, and their lovely dog. I miss also time by myself. A house of 6 people plus me could be hectic sometimes. Now I can really appreciate it when NO ONE is screaming around for you. At first it felt really strange, actually it still does feel weird. No one running around and screaming. And even the time I was on vacation in the summer, it was strange being alone in the house just by myself. Of course, I had some responsibilities maintaining the house but that was little compared to the freedom otherwise. I could lay by the pool all day without getting any calls or texts. But at that time, I wasn't used to it and I couldn't really decide what to do with all the time I had in my hands.
All the friends I made I can never forget. Both the au pairs and locals/other Americans. The relationships between me and the two groups were a little different. I remember my hangouts on the mountain skiing, being in a hot tub relaxing watching the stars, going for just food and drinks or hanging out in Denver. I admit, most of the other people I met were guys and some of them actually I went out with. Usually being not more than just friends, but some of them had and still have a bigger place in my heart. Not like being exclusive. But still, it was way more fun to be with that kinda of fun people. I've still stayed in contact with the most important ones, which for me is something that I want to hold on to. Sometimes I remember the kids asking if I had a boyfriend, mostly the issue was brought up by my 10-year-old. I remember those funny conversations, where I was mostly saying nothing, just laughing and denying everything they said. Eventually, where did it get me? Well, the conclusion always was that I DO have a boyfriend. Admitting to the family that one has a boy one hangs out with or go on dates with was not the easiest thing because I always thought about what they think of me. And I always wanted to be discreet about my personal life in general. I even remember some jokes about finding me an American guy to get married to.
Rather than being homesick, I enjoyed my time more than I ever expected. Every aspect of my journey made me become the person I am now. I lost a part of the new me after leaving USA, but it's still somewhere to be rediscovered. I also left something of the old me in America. Old me vs new me. It's weird because I can't even describe in which ways I changed. It was just a growing experience in total. I never felt excluded, not with friends or with the family. I never really felt insecure. And I always was appreciated. I give thanks for that, to everyone that was part of my journey.
As I said, the memories grow sweeter in time and it's easier to look back and see how great everything was. It makes one miss the good times but also remember the not-so-good ones when I had a tough time at the house. Everything just seemed to be falling apart, walls collapsing on me. That was in January, about halfway of my journey. Before that I never really hung out with the girls, maybe couple times a week. After my quite short recovery from the bad times, I realized actually everything isn't as bad as I thought in my mind. Seeing my Finnish family on Christmas was definitely very hard and going back to work from a vaca that long and still having to work for another 7 months just didn't feel right. After I started really going out most of the nights on the week, I loosened up and learned to let go of the day and all the drama. It was way easier to concentrate on the good things; friends. But through relaxing, I could also appreciate the work. It was not only a one-way thing, but both affected each other. Like a circle. I also started working out a lot, the bad times really got to me. Usually I didn't eat with the family but left to the gym and outside hot tub to get everything off my mind. Sometimes it was just dinners with friends or movies. Or even just hanging out at one of theirs house. Whatever it was, it always made me feel good about myself. T, my Dutch friend, was a real boost of confidence for me.
I could say, it's one of the best chances I ever took in my life, if not the absolute best. In any case, I think everything made it worth at least trying. Language, friends, new surroundings, contacts and just general atmosphere, Colorado. I've had regrets about leaving, specially the last month was hard for me: there was nothing I could do besides just accept my decision and live with it, try to enjoy the life there to the fullest. I now wish I would've stayed. And I was lucky my family even asked me to stay, I had a good feeling about everything I'd done so far. They were also understanding of my decision to finish school. I helped my family with the new au pair for basically two days, showed her around and told about the routines. I wanted to do my part so that it would be as easy as possible for her to fit in and be comfortable in her position. As part of the family as I felt. But when the new au pair came the reality hit me and that was probably the worst feeling, and it meant I only had three days left. What should I say or do? I moved away from my room, so that she could move in. I said goodbye to the girls and most of the other people I met. Hardest goodbyes in my life, hundred per cent.
In conclusion of all this, I would definitely recommend this from the bottom of my heart. It was something to be experienced to everyone. There are good and bad times, but isn't that like life in general? For me, the journey was a growing experience and I have now so many friends and family there, I can never forget ♥ Colorado in my heart.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste au pair. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste au pair. Näytä kaikki tekstit
maanantai 13. tammikuuta 2014
tiistai 1. lokakuuta 2013
san diego
GREETINGS FROM FINLAND! I'm back in business. Huhhhuh matkustuksesta on selvitty, ja jet lag alkaa nyt olemaan silleen ihan suht kuosissa. Ollaan nyt tosiaan oltu Suomessa torstai yöstä asti, eli sen nelisen päivää. Eiköhän se tästä. Hassua tää on todellakin, ja kyllä vieroksun vielä useita asioita mutta kyllä se ajan kanssa. Ekat kaks päivää meni siinä alkuahdistuksessa, mutta nyt taas arkiasioiden parissa en ehdi niin paljon edes ajattelemaan. Kirjottelen nyt teille nää meidän matkakertomukset ja sitten vähän siitä mitä mulle on jäänyt käteen vuodestani Coloradossa. Mutta nyt SD, olkaa hyvä.
Meikäläiset suuntasi sitten ekana iltapäivänä Pacific Beachille. Oli kyllä kiva. Oli lämmin ja ihmisiä ympärillä ihan tarpeeks mutta ei niin paljon, että ahistaisi. Siellä oli tosi paljon kivempi fiilis kun LA:ssa beachillä, jotenkin paljon rennomman olonen, sitä on niin vaikeeta selittää.
Oli siellä muutama muuki ihminen tullu nauttimaan auringosta. OHO.
'Nää oli ilo silmälle, vaikka ei ne nyt kovin hyvännäkösiä ollutkaan mut vaan se, että oot tossa laudan päällä tekees temppuja ni oli kiehtovaa. Otin siis oppia näiltä ....
Ni mites tosta sitten kämppä iskä?? :) Silleen vaik aikaistettu 25-vuotislahja. OKEEEI käy.
Syötiin ekaa kertaa elämässä Henriikan kanssa niin korealaista ruokaa. Mua vähän epäilytti ennen kun sinne mentiin, että mitä mä uskallan syödä ku (jotkut tietää) oon pikkasen nirso ruuan suhteen. Mutta se oli yllättävän hyvää, ja ihan sellasta mitä voisin uudelleenkin ottaa. Ainiin ja se soju shotti oli ihan "hyvää". Kun vodkaa olisi juonut, hyi.
Mehän siis ajettiin osaksi tota Hwy 101:stä alas sinne pohjois LA:hin ja sitten aina San Diegoon asti. Näytän typerältä mut ignooratkaa se.
Tää oli sellanen hyvä vitsi, ku näytti ihan ku oltais käyty oikeesti Meksikon puolella, että laitan tän meidän porukoille ja sanon, että käytiin sitte Meksikon puolella, mutta sitten se jäi kokonaan totetuttamatta. HÖH. Äiti olis varmaan friikannut kotona :D
Kokonaisuudessaan San Diego oli meille erittäin kiva city. Se oli ainakin mulle toinen mun lemppareista koko matkan aikana! Että voin kyllä vaan suositella käymistä jos mietitte, että minne Caliin haluisitte mennä. Mä jatkan nyt tätä päivää, pitää hoitaa asioita täällä Suomen päässä ja myöhemmin sitte tapaan taas kavereitani!! Hullua nähdä yli vuoden jälkeen.
Hyvät alkuviikot kaikille, kuullaan taas pian! :)
Kokonaisuudessaan San Diego oli meille erittäin kiva city. Se oli ainakin mulle toinen mun lemppareista koko matkan aikana! Että voin kyllä vaan suositella käymistä jos mietitte, että minne Caliin haluisitte mennä. Mä jatkan nyt tätä päivää, pitää hoitaa asioita täällä Suomen päässä ja myöhemmin sitte tapaan taas kavereitani!! Hullua nähdä yli vuoden jälkeen.
Hyvät alkuviikot kaikille, kuullaan taas pian! :)
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
video part 2
Noonniiin nyt päästiin taas vauhtiin! Älkää silti nyt vielä innostuko, kyllä tää tästä taas hiipuu. Jos tää netti nyt toimisi sen aikaa, että saisin tän videon teille taas laitettua niin olisin enemmän kun onnellinen, ja kaikki tää tappelu tän kanssa unohtuis.
Mutta siis, sen pidemmittä puheitta, mun ja Henriikan video number 2!!! :) Olkaa hyvä.
P.S. Yritän unohtaa miten nolo oon ............
Mutta siis, sen pidemmittä puheitta, mun ja Henriikan video number 2!!! :) Olkaa hyvä.
P.S. Yritän unohtaa miten nolo oon ............
lauantai 3. elokuuta 2013
neljä. four. vier. cuatro. fyra.
Niin. Että vajaa neljä viikkoa täällä jäljellä.
Minne on kadonnu mun elämä täällä? Pikkuhiljaa kun tässä ollaan lähestytty lähtöpäivää, niin oon huomannut, että kadun aina vaan enemmän päätöstäni lähteä takaisin Suomeen. Ja mä en sano sitä paikkaa enää ees kodiksi, koska Colorado on mun koti.
Mun elämä on täällä niin paljon parempaa kun Suomessa. Onhan mulla perhe ja kaverit Suomessa, joita en vaihtaisi pois vaikka mikä tulis, mutta oon ollut täällä onnellisempi kun koskaan ennen. Mä en tiedä mikä sen tekee, luultavasti perhe, muut ihmiset ja kaverit, ja tää ympäristö. Kaduttaa niin paljon, että mun elämä Suomessa tulee olemaan yhtä tuskaa. Ja kuten muutama ihminen on jo todennut, niin aina kun avaa uuden oven ni tiedostamattaankin sitä sulkee toisen ... Mä en halua, että se sulkeutuva ovi on Colorado. Mä en halua, että se on nää ihmiset. Mä en halua, että se on mun host perhe. Yksinkertaisesti, mä en halua sulkea ovea tälle. Jenkeille.
Olin sunnuntaista tiistai aamuun asti Denverissä, Lakewoodissa, ja tiistaina iski se totuus päin naamaa kun Henriikka laittoi mulle viestin, että meidän lennot takaisin Suomeen on nyt buukattu. Istuin bussissa hiljaa yksin, ahdistuneena. Katoin ulos ikkunasta ja melkein itkin. Nyt se on totta, nyt se on todellista että mä oikeesti jätän tän maan taakseni. Koko bussimatkan Denveristä Vailiin pidättelin itteeni, etten ala ihan julkisesti poraamaan kun mikäkin pieni lapsi, mutta kun pääsin vihdoin kotiin se iski. Olin matkalla itseasiassa ruokakaupasta kotiin, ja siinä automatkalla kuuntelin sitten musiikkia, ja Snow Patrolin Chasing Cars sai mut sitte itkemään. Itkin itkin ja itkin siinä samalla kun ajoin. Mulla tuli vaan niin paha olla. Mua sattui, tai sattuu edelleen. Ja en edes tiedä, mikä mua satuttaa eniten. Musta tuntuu, että ihmisten jättäminen sattuu eniten. Mun paras kaveri täällä, T, kertoi itse mulle kolmisen viikkoa sitten samaa, että kun hän sai lentotiedot niin pari seuraavaa päivää se oli itkenyt. Mä luulin, että olisin vahva, mutta se sai mut ainoastaan tajuumaan (enemmän kun sitä ees ajattelin) miten paljon hyvää täältä oon saanut ja miten vaikeeta tulee lähtemisestä.
Mun on hyvin vaikeeta ees ajatella mun travel monthia, kun tuntuu, että kaikki mitä saan irti itestäni just nyt, on itku. En nyt sano, että tunnen kipua fyysisesti, mutta henkisesti tää on erittäin raskasta. Toivon, että pystyisin nauttimaan vielä mun neljästä vikasta viikosta täällä Coloradossa, mutta vaikeeta siitä tulee joka tapauksessa. Mun on myös pakko alkaa psyykkaamaan itteeni henkisesti, että oikeesti oon menossa takasin. Pitää hoitaa miljoona juttua taas kun tuun takas, mikä ei yhtään helpota mun muutenkin superkiireistä alkusyksyä.
"When one door closes, another opens; but we often look so long and so regretfully upon the closed door that we do not see the one which has opened for us."
- Alexander Graham Bell
Tänään ostin itseasiassa sellaset ilmatiiviit pussit johon voin pakata mun talvitakit jne paksut neuleet, ja ne mahtuu pienempään tilaan. APUA kun mun laukusta tuli painava, pitää vissiin vähän keventää, mutta en tiiä mistä päästä!! Ja pakko myös alkaa lähettämään tavaraa Suomeen, koska en saa kaikkea millään mahtumaan kahteen matkalaukkuun ja ihan periaatteesta en ota kolmea mukaan travel monthille.
Vielä viimeisen kerran lähdetään Tn kanssa ulos perjantaina, koska se lähtee ensi perjantaina sen travel monthille. Tää viikonloppu on siis omistettu hauskanpidolle ainoastaan! Katsotaan minne päädytään tällä kertaa : ) Hyvät illan/päivän jatkot missä ikinä meettekään.
Minne on kadonnu mun elämä täällä? Pikkuhiljaa kun tässä ollaan lähestytty lähtöpäivää, niin oon huomannut, että kadun aina vaan enemmän päätöstäni lähteä takaisin Suomeen. Ja mä en sano sitä paikkaa enää ees kodiksi, koska Colorado on mun koti.
Mun elämä on täällä niin paljon parempaa kun Suomessa. Onhan mulla perhe ja kaverit Suomessa, joita en vaihtaisi pois vaikka mikä tulis, mutta oon ollut täällä onnellisempi kun koskaan ennen. Mä en tiedä mikä sen tekee, luultavasti perhe, muut ihmiset ja kaverit, ja tää ympäristö. Kaduttaa niin paljon, että mun elämä Suomessa tulee olemaan yhtä tuskaa. Ja kuten muutama ihminen on jo todennut, niin aina kun avaa uuden oven ni tiedostamattaankin sitä sulkee toisen ... Mä en halua, että se sulkeutuva ovi on Colorado. Mä en halua, että se on nää ihmiset. Mä en halua, että se on mun host perhe. Yksinkertaisesti, mä en halua sulkea ovea tälle. Jenkeille.
Olin sunnuntaista tiistai aamuun asti Denverissä, Lakewoodissa, ja tiistaina iski se totuus päin naamaa kun Henriikka laittoi mulle viestin, että meidän lennot takaisin Suomeen on nyt buukattu. Istuin bussissa hiljaa yksin, ahdistuneena. Katoin ulos ikkunasta ja melkein itkin. Nyt se on totta, nyt se on todellista että mä oikeesti jätän tän maan taakseni. Koko bussimatkan Denveristä Vailiin pidättelin itteeni, etten ala ihan julkisesti poraamaan kun mikäkin pieni lapsi, mutta kun pääsin vihdoin kotiin se iski. Olin matkalla itseasiassa ruokakaupasta kotiin, ja siinä automatkalla kuuntelin sitten musiikkia, ja Snow Patrolin Chasing Cars sai mut sitte itkemään. Itkin itkin ja itkin siinä samalla kun ajoin. Mulla tuli vaan niin paha olla. Mua sattui, tai sattuu edelleen. Ja en edes tiedä, mikä mua satuttaa eniten. Musta tuntuu, että ihmisten jättäminen sattuu eniten. Mun paras kaveri täällä, T, kertoi itse mulle kolmisen viikkoa sitten samaa, että kun hän sai lentotiedot niin pari seuraavaa päivää se oli itkenyt. Mä luulin, että olisin vahva, mutta se sai mut ainoastaan tajuumaan (enemmän kun sitä ees ajattelin) miten paljon hyvää täältä oon saanut ja miten vaikeeta tulee lähtemisestä.
Mun on hyvin vaikeeta ees ajatella mun travel monthia, kun tuntuu, että kaikki mitä saan irti itestäni just nyt, on itku. En nyt sano, että tunnen kipua fyysisesti, mutta henkisesti tää on erittäin raskasta. Toivon, että pystyisin nauttimaan vielä mun neljästä vikasta viikosta täällä Coloradossa, mutta vaikeeta siitä tulee joka tapauksessa. Mun on myös pakko alkaa psyykkaamaan itteeni henkisesti, että oikeesti oon menossa takasin. Pitää hoitaa miljoona juttua taas kun tuun takas, mikä ei yhtään helpota mun muutenkin superkiireistä alkusyksyä.
"When one door closes, another opens; but we often look so long and so regretfully upon the closed door that we do not see the one which has opened for us."
- Alexander Graham Bell
Tänään ostin itseasiassa sellaset ilmatiiviit pussit johon voin pakata mun talvitakit jne paksut neuleet, ja ne mahtuu pienempään tilaan. APUA kun mun laukusta tuli painava, pitää vissiin vähän keventää, mutta en tiiä mistä päästä!! Ja pakko myös alkaa lähettämään tavaraa Suomeen, koska en saa kaikkea millään mahtumaan kahteen matkalaukkuun ja ihan periaatteesta en ota kolmea mukaan travel monthille.
Vielä viimeisen kerran lähdetään Tn kanssa ulos perjantaina, koska se lähtee ensi perjantaina sen travel monthille. Tää viikonloppu on siis omistettu hauskanpidolle ainoastaan! Katsotaan minne päädytään tällä kertaa : ) Hyvät illan/päivän jatkot missä ikinä meettekään.
maanantai 15. heinäkuuta 2013
still going strong . or not
Helllou !
Aattelin vaan teille ilmottaa, että valitettavasti mä oon vielä hengissä täällä päässä. Shame. Ei vaan, oon onnellisesti päässyt yli mun leikkauksesta. Perjantaina kun kotiuduin ajattelin jo, että voisin teille kirjoittaa mutta olin sen verran lääkehöyryissä, että sammuin jo kun kattelin leffaa. Että en sitten kirjotellut.
Pikkusen mun leikkauksesta, siis mulla oli mennyt jänne poikki mun yhdestä varpaasta ja se piti sitte korjata. Hoitajat soitteli mulle koko torstaipäivän ja kyselivät kaikennäköstä sukuhistoriaa jne mitä sairauksia sulla on bla bla bla mitä pukee päälle. Eräs hoitajakin taisi puhella sen puolituntia, onneks mulla oli aikaa kuunnella sen juttuja vaikka ne oli ne ihan samat asiat melkein kuin se edellinen hoitaja oli multa kysellyt. Huoh. No ei siinä, sitten torstaina menin suihkuun niinkun käskettiin ja pesin itteni sellasella antiseptic -pesuaineella, tiettekö sellasen hirveen puhdistavan hajun ? No se haisi ihan sellaselta, iu !! Menin kiltisti nukkumaan siinä kympin jälkeen kun piti herätä 5.50am. J tekstas mulle siinä kahden aikaan yöllä, että miksen oo sen luona. Hmm, maybe koska mun pitää mennä leikkaukseen aamulla bro! : ) Kiitti kun herätit btw.
Heräsin perjantaina siinä ennen kuutta sitten kiltisti ja puin päälleni löysät vaatteet kuten käskettiin. Suuntasin yläkertaan ja kun mähän en saanut mitään syödä/juoda niin en herännyt sen aikasemmin, muuten olisi varmaan houkutukset vienyt mennessään. Mun host isä oli samaisena päivänä töissä sairaalassa joten se toi mut sitten sinne pre-op huoneeseen, jossa mut valmisteltiin leikkaukseen. Se oli mun kanssa siellä about tunnin verran ennen kun sen vuoro alkoi, oli ihanaa olla joku tuki siinä vieressä vaikkei se omaa perhettä ollutkaan. Sitten ne hoitajat laittoi mut pukeutumaan siihen erittäin kauniiseen sairaalakaapuun, yök. Ja sukkiin. NAM, kyllä te tiedätte. Ja sen allahan ei saanut olla edes alushousuja. No ei siinä, sitten istuin siinä sängylläni kun Mr. Michael tuli ja laittoi mulle sellasen letkun tohon käteen. Mä VIHAAN neuloja, siis hmmm mun piti vaan laskea sataan kun se sen laittoi. Kysy vielä, että sanonko kun laitan sen, olin vaan että ei kun laitat vaan, etkä mitään sanele mulle ok? Hyvin se meni onneksi. Sitten kaikki muut hoitajat tuli kyselemään what happened ja kyselivät mun nimeä ja date of birthiä (DOB). Mun lemppari oli mun anestesia lääkäri, Gordon. Se oli hyvin lepposa. Ja oikeesti luuli, että oon jenkki. Ei ihan ymmärtänyt kun sanoin, että joo oon Suomesta. Enivei, sitten oli aika valmistella mut leikkaukseen. Mun lääkäri Dr. J.P. Elton tuli kyselemään miten voin, ja anestesiasta jne. Sen jälkeen muistan tasan yhden hetken, sen kun Gordon laittoi mulle jotain sen letkun kautta, sen jälkeen alkoi päässä pimetä. Seuraavan hetken, jonka muistan oli kun heräsin parisen tuntia myöhemmin samasta paikasta ja jalka jokseenkin pienessä paketissa. Ja erittäin sekavassa tilassa. Kesti hetken jos toisenkin ennenkun ihan tajusin missä oon ja mitä on tapahtunut. Otettiin siinä sitten mun PT:n kanssa pienet askeleet keppien kanssa ja sitten vähän ajan kuluttua mä pääsinkin jo kotiin. Mun meksikolainen au pair kaveri tuli mut hakemaan ja vei aamupalalle ja kotiin. Koko päivän makasinkin sitten sängyssä, KJ auttoi mua kun pyysin vettä tms muuta apua. Se kattoi mun kanssa leffan, Despicable Me:n, mun sängyssä, jonka aikana mä sitten nukahdin. Heräsin siinä jossain vaiheessa loppua ja sanoin KJ:lle, että otan nyt pienet unet jooko, että ei pysy silmät auki. Koko päivän olin ihan sekasin, ja lääkehöyryissä. Loppujenlopuksi mä sammuin illalla siinä ysin jälkeen ja nukuin aina puol kymppiin asti lauantaina, eli kevyet 12h unet. Olin vaan niin väsynyt kaikista lääkkeistä että todellakin tarvitsin sen.
No, mitä tulee sitten tohon raha puoleen mun leikkauksen osalta niin voin kertoa, että tuli erittäin kalliiksi. Olisin varmaan päässyt helpommalla tulemalla Suomeen ja leikkauttamalla sen siellä. Niin, en nyt mainitse paljon mä itse jouduin maksamaan, mutta kun kävin sen tänään maksamassa niin sain sellasen kuitin jossa oli eritelty se koko summa. Mun leikkauksen, ja kaikkien mitä siihen ympärille kuului, PT, anestesia jne hoitajat, lääkkeet, ja se pelkkä sairaalapaikka maksoi yhteensä yli 11,000 dollaria. Että ÄLKÄÄ LOUKATKO ITTEÄNNE NIIN PAHASTI ETTÄ JOUDUTTE LEIKKAUKSEEN. Nimittäin toi au pair vakuutus ei korvaa kun johonkin pisteeseen asti siitä leikkauksesta, mä sain siitä vasta tietää siinä torstaina : ( No toivon, että se nyt tulee kuntoon, tai parempi olisi.
Mutta oonpahan yhden kokemuksen rikkaampi, vaikka oonkin nyt köyhä sen takia. Kaikki täällä on silti pitänyt musta huolta, kaverit kyselee miten jakselen ja tarvinko mitään. Mun perhe on ollut hyvin ymmärtäväinen tän suhteen, mikä on erittäin jees. Huomenna kuitenkin töihin, lähden Boulderiin ajelemaan! Ajoin jo tänään autoa, ja hyvin se sujui, paremmin kuin toi kepeillä kävely mikä jo 10min jälkeen on hirveen rankkaa. Mulla alkaa taas perjantaina sellanen kiva kahden viikon laiskottelujakso koska mun perhe lähtee pois, wuhuu. No onpa ainakin aikaa parannella itteäni sitten !!
Toivottavasti teillä kaikilla on ollut parempi viikonloppu kun mulla, kuullaan taas jonain päivänä. Jos teillä on hei jotain ehdotuksia postausten suhteen niin ehdotuksia saa heitellä kehiin tonne kommentteihin tai sähköpostiin : )
Besitos, mä meen nyt nukkumaan.
Aattelin vaan teille ilmottaa, että valitettavasti mä oon vielä hengissä täällä päässä. Shame. Ei vaan, oon onnellisesti päässyt yli mun leikkauksesta. Perjantaina kun kotiuduin ajattelin jo, että voisin teille kirjoittaa mutta olin sen verran lääkehöyryissä, että sammuin jo kun kattelin leffaa. Että en sitten kirjotellut.
Pikkusen mun leikkauksesta, siis mulla oli mennyt jänne poikki mun yhdestä varpaasta ja se piti sitte korjata. Hoitajat soitteli mulle koko torstaipäivän ja kyselivät kaikennäköstä sukuhistoriaa jne mitä sairauksia sulla on bla bla bla mitä pukee päälle. Eräs hoitajakin taisi puhella sen puolituntia, onneks mulla oli aikaa kuunnella sen juttuja vaikka ne oli ne ihan samat asiat melkein kuin se edellinen hoitaja oli multa kysellyt. Huoh. No ei siinä, sitten torstaina menin suihkuun niinkun käskettiin ja pesin itteni sellasella antiseptic -pesuaineella, tiettekö sellasen hirveen puhdistavan hajun ? No se haisi ihan sellaselta, iu !! Menin kiltisti nukkumaan siinä kympin jälkeen kun piti herätä 5.50am. J tekstas mulle siinä kahden aikaan yöllä, että miksen oo sen luona. Hmm, maybe koska mun pitää mennä leikkaukseen aamulla bro! : ) Kiitti kun herätit btw.
Heräsin perjantaina siinä ennen kuutta sitten kiltisti ja puin päälleni löysät vaatteet kuten käskettiin. Suuntasin yläkertaan ja kun mähän en saanut mitään syödä/juoda niin en herännyt sen aikasemmin, muuten olisi varmaan houkutukset vienyt mennessään. Mun host isä oli samaisena päivänä töissä sairaalassa joten se toi mut sitten sinne pre-op huoneeseen, jossa mut valmisteltiin leikkaukseen. Se oli mun kanssa siellä about tunnin verran ennen kun sen vuoro alkoi, oli ihanaa olla joku tuki siinä vieressä vaikkei se omaa perhettä ollutkaan. Sitten ne hoitajat laittoi mut pukeutumaan siihen erittäin kauniiseen sairaalakaapuun, yök. Ja sukkiin. NAM, kyllä te tiedätte. Ja sen allahan ei saanut olla edes alushousuja. No ei siinä, sitten istuin siinä sängylläni kun Mr. Michael tuli ja laittoi mulle sellasen letkun tohon käteen. Mä VIHAAN neuloja, siis hmmm mun piti vaan laskea sataan kun se sen laittoi. Kysy vielä, että sanonko kun laitan sen, olin vaan että ei kun laitat vaan, etkä mitään sanele mulle ok? Hyvin se meni onneksi. Sitten kaikki muut hoitajat tuli kyselemään what happened ja kyselivät mun nimeä ja date of birthiä (DOB). Mun lemppari oli mun anestesia lääkäri, Gordon. Se oli hyvin lepposa. Ja oikeesti luuli, että oon jenkki. Ei ihan ymmärtänyt kun sanoin, että joo oon Suomesta. Enivei, sitten oli aika valmistella mut leikkaukseen. Mun lääkäri Dr. J.P. Elton tuli kyselemään miten voin, ja anestesiasta jne. Sen jälkeen muistan tasan yhden hetken, sen kun Gordon laittoi mulle jotain sen letkun kautta, sen jälkeen alkoi päässä pimetä. Seuraavan hetken, jonka muistan oli kun heräsin parisen tuntia myöhemmin samasta paikasta ja jalka jokseenkin pienessä paketissa. Ja erittäin sekavassa tilassa. Kesti hetken jos toisenkin ennenkun ihan tajusin missä oon ja mitä on tapahtunut. Otettiin siinä sitten mun PT:n kanssa pienet askeleet keppien kanssa ja sitten vähän ajan kuluttua mä pääsinkin jo kotiin. Mun meksikolainen au pair kaveri tuli mut hakemaan ja vei aamupalalle ja kotiin. Koko päivän makasinkin sitten sängyssä, KJ auttoi mua kun pyysin vettä tms muuta apua. Se kattoi mun kanssa leffan, Despicable Me:n, mun sängyssä, jonka aikana mä sitten nukahdin. Heräsin siinä jossain vaiheessa loppua ja sanoin KJ:lle, että otan nyt pienet unet jooko, että ei pysy silmät auki. Koko päivän olin ihan sekasin, ja lääkehöyryissä. Loppujenlopuksi mä sammuin illalla siinä ysin jälkeen ja nukuin aina puol kymppiin asti lauantaina, eli kevyet 12h unet. Olin vaan niin väsynyt kaikista lääkkeistä että todellakin tarvitsin sen.
No, mitä tulee sitten tohon raha puoleen mun leikkauksen osalta niin voin kertoa, että tuli erittäin kalliiksi. Olisin varmaan päässyt helpommalla tulemalla Suomeen ja leikkauttamalla sen siellä. Niin, en nyt mainitse paljon mä itse jouduin maksamaan, mutta kun kävin sen tänään maksamassa niin sain sellasen kuitin jossa oli eritelty se koko summa. Mun leikkauksen, ja kaikkien mitä siihen ympärille kuului, PT, anestesia jne hoitajat, lääkkeet, ja se pelkkä sairaalapaikka maksoi yhteensä yli 11,000 dollaria. Että ÄLKÄÄ LOUKATKO ITTEÄNNE NIIN PAHASTI ETTÄ JOUDUTTE LEIKKAUKSEEN. Nimittäin toi au pair vakuutus ei korvaa kun johonkin pisteeseen asti siitä leikkauksesta, mä sain siitä vasta tietää siinä torstaina : ( No toivon, että se nyt tulee kuntoon, tai parempi olisi.
Mutta oonpahan yhden kokemuksen rikkaampi, vaikka oonkin nyt köyhä sen takia. Kaikki täällä on silti pitänyt musta huolta, kaverit kyselee miten jakselen ja tarvinko mitään. Mun perhe on ollut hyvin ymmärtäväinen tän suhteen, mikä on erittäin jees. Huomenna kuitenkin töihin, lähden Boulderiin ajelemaan! Ajoin jo tänään autoa, ja hyvin se sujui, paremmin kuin toi kepeillä kävely mikä jo 10min jälkeen on hirveen rankkaa. Mulla alkaa taas perjantaina sellanen kiva kahden viikon laiskottelujakso koska mun perhe lähtee pois, wuhuu. No onpa ainakin aikaa parannella itteäni sitten !!
Toivottavasti teillä kaikilla on ollut parempi viikonloppu kun mulla, kuullaan taas jonain päivänä. Jos teillä on hei jotain ehdotuksia postausten suhteen niin ehdotuksia saa heitellä kehiin tonne kommentteihin tai sähköpostiin : )
Besitos, mä meen nyt nukkumaan.
maanantai 1. heinäkuuta 2013
chalk work
Hellloouuuu !
Nää jutut laahaa taas perässä sen verran, että aattelin nyt tän viikon aikana ottaa kaiken takasin ja keskittyy sitten taas uudelleen ens viikkoon : D Hyvä idea mut en lupaa sen onnistumisesta yhtään mitään.
Tossa vajaa kolmisen viikkoa sitten mun perhe (kaikki muut paitsi KJ) lähti Grand Canyonille laskemaan koskea kahdeks viikoksi. No sitten olin KJn kanssa viikon yksin ennenkun olin sen puoltoista viikkoa ihan yksinäni. Anyway, sillä viikolla kun oltiin kahdestaan niin mun host iskän sisko tuli tänne Miamista kyläilemään. Oli ihanaa tavata EJ, se oli todella mukava persoona ja meillä oli tosi hauskaa. Minä ja mun kaks nuorinta tehtiin kuitenkin EJlle pieni tervehdys liiduilla tohon meidän pihaan ! Tsekatkaa mitä kaikkea me päädyttiin tekemään.
Mun taiteilemat oli siis Colorado ja osa tosta Welcomesta! Tässä siis vaan osa siitä hienoudesta joita me tonne pihalle tehtiin : ) Toi sininen logo on muuten Vail Mountainin, kun se tuskin kaikille ei aukee. Ja Coloradon state flag se eka welcomen jälkeen! Oli hauskaa, mut kulutettiin sitte kaikki ne liidut, et pitää mennä ostaa uusia, että voidaan taas piirrellä.
Ihanaa viikkoa teille kaikille ja toivottavasti teillä on ihan mahtava kesä missä ikinä meettekään!♥
Nää jutut laahaa taas perässä sen verran, että aattelin nyt tän viikon aikana ottaa kaiken takasin ja keskittyy sitten taas uudelleen ens viikkoon : D Hyvä idea mut en lupaa sen onnistumisesta yhtään mitään.
Tossa vajaa kolmisen viikkoa sitten mun perhe (kaikki muut paitsi KJ) lähti Grand Canyonille laskemaan koskea kahdeks viikoksi. No sitten olin KJn kanssa viikon yksin ennenkun olin sen puoltoista viikkoa ihan yksinäni. Anyway, sillä viikolla kun oltiin kahdestaan niin mun host iskän sisko tuli tänne Miamista kyläilemään. Oli ihanaa tavata EJ, se oli todella mukava persoona ja meillä oli tosi hauskaa. Minä ja mun kaks nuorinta tehtiin kuitenkin EJlle pieni tervehdys liiduilla tohon meidän pihaan ! Tsekatkaa mitä kaikkea me päädyttiin tekemään.
Mun taiteilemat oli siis Colorado ja osa tosta Welcomesta! Tässä siis vaan osa siitä hienoudesta joita me tonne pihalle tehtiin : ) Toi sininen logo on muuten Vail Mountainin, kun se tuskin kaikille ei aukee. Ja Coloradon state flag se eka welcomen jälkeen! Oli hauskaa, mut kulutettiin sitte kaikki ne liidut, et pitää mennä ostaa uusia, että voidaan taas piirrellä.
Ihanaa viikkoa teille kaikille ja toivottavasti teillä on ihan mahtava kesä missä ikinä meettekään!♥
torstai 6. kesäkuuta 2013
washington dc
Helou alla!
Oon vihdoin selvinnyt mun mukavasta matkasta pääkaupunkiin!! Täällä ollaan takaisin Kalliovuorilla mut aattelin nyt kirjotella teille hiukan mun matkasta : )
Mä lähdin tosiaan toukokuun viimeisenä tiistaina, kello 3am ajelemaan kohti Denveriä. Jätin auton parkkikselle ja otin bussin kentälle. Olin kentällä noin puol kuuden aikoihin ja mun lento lähti siinä seiskan jälkeen. Rakastan lentokenttähengailua : D
Suurimman osan ajasta mä kuljin metrolla ensin lähemmäs minne ikinä olinkaan menossa ja sitten loppumatkat kävelin. Ainoo ongelma tuolla oli se, että siellä oli se +33C joka ainoo päivä ja kosteus jossain taivaissa niin mun hiukset ensinnäkin , ihan kiharassa, toisekseen ei siellä pystynyt kovin kauaa kävelemään ilman, että tarvi mennä jonnekin jäähtymään. Metropaikat oli hyvä kylmä paikka jäähtyä : )
Keskiviikkona mä kuljin sitte vähän noita päänähtävyyksiä. Eka stoppi: Pentagon. Ei se ollut ihmeellinen joten otin muutaman kuvan ja jatkoin matkaa : )
Päädyin Constitution Avelle, jota pitkin ku kulkee niin näkee näitä rakennuksia jotka mun silmään on kaikki ihan samannäkösiä. Tietty sen varrella on myös Capitol ja muita presidenttien muistomerkkejä ja museoita jne viranomaisrakennuksia!!
Jos puhuttais liikenteestä ni HUH. Siis ihan hullua välillä joissakin paikoissa. Taisin todistaa ainakin kaks läheltä piti- kolaritilannetta! Ja se jatkuva torven soittaminen otti välillä koville : D Niillä oli varmaan joku kilpailu, että kuka soittaa sitä eniten. Mieleen tuli ehkä pikkasen ne espanjalaiset kuskit / liikenne.
Matka jatkui itseasiassa kahtena eri päivänä Capitolille ja Washington Monumentille.
Niin nätti rakennus!! Olisin kyllä kuvitellut sen olevan hiukan suurempi mitä se oikeesti oli. Kuitenkin tuolta sitten matka jatkui Pennsylvania Avea pitkin. Se kuumuus iski siinä kohtaa jo niin pahasti, ja kello tais olla siinä kympin pintaan aamulla. Kävelin Kanadan suurlähetystön ohi Newseum - museoon. Kuten nimikin kertoo, se oli uutismuseo. Siellä oli lehtien kansia ympäri maailmaa ja eri vuosilta. Se oli oikeesti tosi siisti.
Tää kuva on otettu sieltä Newseumin katolta, tossa vasemmalla toi Kanadan suurlähetystö!
Nää seuraavat kuvat on itse museosta:
Berliinin muuri
John F. Kennedy
WTC - iskut. Siellä oli esillä mm. toisen World Trade Center rakennuksen antenni tai joku vastaava. Oli aika ruhjoutunut, ihme, että oli vielä yhtenä palasena !!
Kävin moikkaas Obamaa. Kylläkin yhden toimistorakennuksen katolta mutta ei sen niin väliä. Oli torstai-ilta ja olin menossa S:n kahden kaverin kanssa ulos Georgetowniin. P vei mut ennen sitä sen toimistorakennuksen katolle maisemia tutkailee, niin hienoa vaikka en tuntenu koko ihmistä ennen sitä !!
Tää nyt ei mee ihan loogisessa järjestyksessä mut en jaksa nyt alkaa säätämään tän kanssa.
Anyway se Georgetown. S näki sen siskoa joten mä menin Pn ja Cn kanssa sinne Georgetowniin. P käytti sen toimiston "taksia". Se oli sellai kevyt mini limusiini oikeesti. Olin vaan, että jooo o nice car. Me mentiin paikkaan nimeltä Graham, se on hotelli, mutta niillä on kattoterassi. Ja voi, että kun oli niin siisti paikka. Again, kaikki oli pukeutunut pukuihin ja pitkiin mekkoihin ja korkkareihin, mä vetelin siellä mun minishortseilla ja topilla koska mulla oli vaan niin kuuma ! : D
(kuvat täältä)
Että sellanen paikka!! Rakastuin tosiaan tohon paikkaan ihan totaalisesti! Pn kanssa tavattiin sitten C, jonka mä oon jo kerran tavannu täällä Vailissa tossa maaliskuussa kun oltiin laskemassa ja se ilmotti S:lle, että haluis nähdä mut. Weird. No ei mitään, meillä oli tosi hauskaa yhdessä, oli kiva nähdä ja se kun tosiaan on lakimies, niin kyllä se tarjos juomat : )) Sweeet. No ei ihme, että seuraava aamu oli sitte lievästi pääsärkyinen jne mutta ei siitä sen enempää! Hauskaa oli jne , taisin myös veljellenikin soitella, ei se taas ollut kovin puheliiaalla tuulella.
Perjantai oli mulle sellanen viimeinen rentoutumispäivä ennen kun suuntasin lauantai aamulla kohti Baltimorea. Kävelin kävelin ja kävelin ja nautin lämmöstä. S lähti NYCiin aamulla joten mä lähdin sitte evakkoon, mä varasin itelleni hostellin jostain Chinatownin läheltä ja 20min kävelymatkan päästä Union Stationista. Baltimoreen mä starttasin tosiaan siinä kuuden aikaan aamulla ja sinne menin vain siksi, että mulla oli tosiaan mun viikonloppukurssi Lithnicumissa.
Baltimoresta tosiaan sitten sunnuntaina siinä puol kuuden aikaan illalla otin bussin BWI- lentokentälle. Mun oli pakko laittaa mun laukku ruumaan koska siellä oli liikaa sellasta tavaraa mitä ei saa olla käsimatkatavaroissa. No ei siinä, kuulin juttua että jossain on joku myrsky mut aattelin, ettei se nyt mua koske. Kunnes menin läpi turvatarkastuksesta ja taivas oli ihan pikimusta. Ja salamoi ja jyrisi. Terrrrrve! Kattelin siinä kelloa kun mun lennon piti lähteä kello 7.15pm mutta konetta ei näkyny vielä siinä kello 7.10 aikaan, että joo terve mahdanko päästä tänään kotiin. Sitten tuli ilmotus: "Kone ei oo vielä maassa, että lähtö venyy ainakin sen 30min, tossa 20min päästä katotaan uudelleen mikä on tilanne mutta huonolta näyttää." JES. Siinä vaiheessa sellanen, että ei helv mä en pääse tänään kotiin ja joudun nukkuu täällä kentällä. No soitin sitten mun hosteille, ne ei vastannut ja mun puhelimen akku alko olee vähissä. Kaiken piti mennä just niin kohalleen sillon. Mulla oli siis jatkolento taas Dallasista Denveriin ja vaihtoaikaa se 50min. Kattelin kelloa siinä kasin aikaan kun kone oli maassa mutta kukaan ei saanut lupaa lähteä, että terve en ikinä enää ehdi sille lennolle. Menin sitten siihen tiskille kyselemään, että joo millos sitte on se seuraava lento Dallasista aamulla. Kello 7.20am. Loistavaa!!
Päästiin sitten lähtemään siinä puol ysin aikoihin Baltimoresta, mutta mulla ei ollut enää mitään toivoa päästä mun jatkolennolle joten mut buukattiin siihen ensimmäiselle aamulennolle. Ja se tiesi sitä, että mähän olin yötä Dallas Fort Worthin kentällä : D Oli oikeen mukava yö voin kertoa, mutta oonpahan senkin nyt sitten kokenut! Niillä kahden tunnin yöunilla koneeseen kohti Denveriä ja nukahdin sitten ennen kun päästiin ees ilmaan, heräsin kun lähestyttiin Denveriä.
Kun sain kaikki mun kamat kokoon niin suuntasin autolle ja ajoin kotiin. Olin aivan poikki koko päivän mutta jostain sitä energiaa sai sen verran, että jaksoin tavata Rn illalla. Jotenkin se meni siihen, että sitten loppujenlopuksi jäin sen luokse myös yöksi.
Nää kaks kuvaa on otettu koneesta. Ekassa Baltimore ja toisessa Dallas!!!♥
Kaikenkaikkiaan ihan loistava reissu, lämpöä riitti ja oli hauskaa! Menisin uudelleen ihan millon vaan : ) Mutta näiden kuvien ja stoorien myötä, hyvät alkavat viikonloput kaikille ja palataan asiaan ehkä piakkoin !!!
Oon vihdoin selvinnyt mun mukavasta matkasta pääkaupunkiin!! Täällä ollaan takaisin Kalliovuorilla mut aattelin nyt kirjotella teille hiukan mun matkasta : )
Mä lähdin tosiaan toukokuun viimeisenä tiistaina, kello 3am ajelemaan kohti Denveriä. Jätin auton parkkikselle ja otin bussin kentälle. Olin kentällä noin puol kuuden aikoihin ja mun lento lähti siinä seiskan jälkeen. Rakastan lentokenttähengailua : D
Pääsin kuitenkin sinne Washingtoniin asti. Mulla oli välilasku Dallasissa (niinkun aina) ja sitten nokka kohti itää. Kello kolmen aikaan olin DC:ssä ja siitä sitten suuntasin bussilla ja metrolla kohti downtownia. Päätin ensiks kuitenkin poiketa Pentagon City ostarilla koska oli niin kuuma ja S jonka luona mä olin yötä pääsi töistä vasta kello 5pm. Kulutin aikaa (ja rahaa) sitten siellä ostarilla. Ihanaa kun menin sinne juuri Memorial Dayn jälkeen ni kaikki paikat oli täynnä jenkkilippuja jne.
S asui tosiaan paikassa nimeltä Shaw. Se oli ekana kunnon päivänä aika pelottava mut kyllä siihen tottui. Ja ihmiset oli oikeesti tosi mukavia!!
Suurimman osan ajasta mä kuljin metrolla ensin lähemmäs minne ikinä olinkaan menossa ja sitten loppumatkat kävelin. Ainoo ongelma tuolla oli se, että siellä oli se +33C joka ainoo päivä ja kosteus jossain taivaissa niin mun hiukset ensinnäkin , ihan kiharassa, toisekseen ei siellä pystynyt kovin kauaa kävelemään ilman, että tarvi mennä jonnekin jäähtymään. Metropaikat oli hyvä kylmä paikka jäähtyä : )
Keskiviikkona mä kuljin sitte vähän noita päänähtävyyksiä. Eka stoppi: Pentagon. Ei se ollut ihmeellinen joten otin muutaman kuvan ja jatkoin matkaa : )
Päädyin Constitution Avelle, jota pitkin ku kulkee niin näkee näitä rakennuksia jotka mun silmään on kaikki ihan samannäkösiä. Tietty sen varrella on myös Capitol ja muita presidenttien muistomerkkejä ja museoita jne viranomaisrakennuksia!!
Jos puhuttais liikenteestä ni HUH. Siis ihan hullua välillä joissakin paikoissa. Taisin todistaa ainakin kaks läheltä piti- kolaritilannetta! Ja se jatkuva torven soittaminen otti välillä koville : D Niillä oli varmaan joku kilpailu, että kuka soittaa sitä eniten. Mieleen tuli ehkä pikkasen ne espanjalaiset kuskit / liikenne.
Matka jatkui itseasiassa kahtena eri päivänä Capitolille ja Washington Monumentille.
Niin nätti rakennus!! Olisin kyllä kuvitellut sen olevan hiukan suurempi mitä se oikeesti oli. Kuitenkin tuolta sitten matka jatkui Pennsylvania Avea pitkin. Se kuumuus iski siinä kohtaa jo niin pahasti, ja kello tais olla siinä kympin pintaan aamulla. Kävelin Kanadan suurlähetystön ohi Newseum - museoon. Kuten nimikin kertoo, se oli uutismuseo. Siellä oli lehtien kansia ympäri maailmaa ja eri vuosilta. Se oli oikeesti tosi siisti.
Tää kuva on otettu sieltä Newseumin katolta, tossa vasemmalla toi Kanadan suurlähetystö!
Nää seuraavat kuvat on itse museosta:
Berliinin muuri
John F. Kennedy
WTC - iskut. Siellä oli esillä mm. toisen World Trade Center rakennuksen antenni tai joku vastaava. Oli aika ruhjoutunut, ihme, että oli vielä yhtenä palasena !!
Kävin moikkaas Obamaa. Kylläkin yhden toimistorakennuksen katolta mutta ei sen niin väliä. Oli torstai-ilta ja olin menossa S:n kahden kaverin kanssa ulos Georgetowniin. P vei mut ennen sitä sen toimistorakennuksen katolle maisemia tutkailee, niin hienoa vaikka en tuntenu koko ihmistä ennen sitä !!
Tää nyt ei mee ihan loogisessa järjestyksessä mut en jaksa nyt alkaa säätämään tän kanssa.
Anyway se Georgetown. S näki sen siskoa joten mä menin Pn ja Cn kanssa sinne Georgetowniin. P käytti sen toimiston "taksia". Se oli sellai kevyt mini limusiini oikeesti. Olin vaan, että jooo o nice car. Me mentiin paikkaan nimeltä Graham, se on hotelli, mutta niillä on kattoterassi. Ja voi, että kun oli niin siisti paikka. Again, kaikki oli pukeutunut pukuihin ja pitkiin mekkoihin ja korkkareihin, mä vetelin siellä mun minishortseilla ja topilla koska mulla oli vaan niin kuuma ! : D
(kuvat täältä)
Että sellanen paikka!! Rakastuin tosiaan tohon paikkaan ihan totaalisesti! Pn kanssa tavattiin sitten C, jonka mä oon jo kerran tavannu täällä Vailissa tossa maaliskuussa kun oltiin laskemassa ja se ilmotti S:lle, että haluis nähdä mut. Weird. No ei mitään, meillä oli tosi hauskaa yhdessä, oli kiva nähdä ja se kun tosiaan on lakimies, niin kyllä se tarjos juomat : )) Sweeet. No ei ihme, että seuraava aamu oli sitte lievästi pääsärkyinen jne mutta ei siitä sen enempää! Hauskaa oli jne , taisin myös veljellenikin soitella, ei se taas ollut kovin puheliiaalla tuulella.
Perjantai oli mulle sellanen viimeinen rentoutumispäivä ennen kun suuntasin lauantai aamulla kohti Baltimorea. Kävelin kävelin ja kävelin ja nautin lämmöstä. S lähti NYCiin aamulla joten mä lähdin sitte evakkoon, mä varasin itelleni hostellin jostain Chinatownin läheltä ja 20min kävelymatkan päästä Union Stationista. Baltimoreen mä starttasin tosiaan siinä kuuden aikaan aamulla ja sinne menin vain siksi, että mulla oli tosiaan mun viikonloppukurssi Lithnicumissa.
Mun iki-ihana lukujärjestys. Mä en saanut mahdollisuutta ees valita mun tunteja joten mut oli laitettu just niille kaikista mielenkiintosimmille tunneille: health, american history, creative writing jne. JEE. Varsinkin toi Health oli kyllä sen verran huvittavaa että ..... kuulin kyllä ihan hirveitä juttuja, en viitti ees jakaa. Tuli mieleen kyllä vähän jotkut terveystiedon tunnit : DD Ja toi creative writing, yhteensä 4h pelkkää kirjottamista. Just niin mun juttu. Ei ihan lähtenyt mutta suoritin kuitenkin koko vkonlopun kunnialla ja nyt on ne kaikki 6op kasassa.
Baltimoresta tosiaan sitten sunnuntaina siinä puol kuuden aikaan illalla otin bussin BWI- lentokentälle. Mun oli pakko laittaa mun laukku ruumaan koska siellä oli liikaa sellasta tavaraa mitä ei saa olla käsimatkatavaroissa. No ei siinä, kuulin juttua että jossain on joku myrsky mut aattelin, ettei se nyt mua koske. Kunnes menin läpi turvatarkastuksesta ja taivas oli ihan pikimusta. Ja salamoi ja jyrisi. Terrrrrve! Kattelin siinä kelloa kun mun lennon piti lähteä kello 7.15pm mutta konetta ei näkyny vielä siinä kello 7.10 aikaan, että joo terve mahdanko päästä tänään kotiin. Sitten tuli ilmotus: "Kone ei oo vielä maassa, että lähtö venyy ainakin sen 30min, tossa 20min päästä katotaan uudelleen mikä on tilanne mutta huonolta näyttää." JES. Siinä vaiheessa sellanen, että ei helv mä en pääse tänään kotiin ja joudun nukkuu täällä kentällä. No soitin sitten mun hosteille, ne ei vastannut ja mun puhelimen akku alko olee vähissä. Kaiken piti mennä just niin kohalleen sillon. Mulla oli siis jatkolento taas Dallasista Denveriin ja vaihtoaikaa se 50min. Kattelin kelloa siinä kasin aikaan kun kone oli maassa mutta kukaan ei saanut lupaa lähteä, että terve en ikinä enää ehdi sille lennolle. Menin sitten siihen tiskille kyselemään, että joo millos sitte on se seuraava lento Dallasista aamulla. Kello 7.20am. Loistavaa!!
Päästiin sitten lähtemään siinä puol ysin aikoihin Baltimoresta, mutta mulla ei ollut enää mitään toivoa päästä mun jatkolennolle joten mut buukattiin siihen ensimmäiselle aamulennolle. Ja se tiesi sitä, että mähän olin yötä Dallas Fort Worthin kentällä : D Oli oikeen mukava yö voin kertoa, mutta oonpahan senkin nyt sitten kokenut! Niillä kahden tunnin yöunilla koneeseen kohti Denveriä ja nukahdin sitten ennen kun päästiin ees ilmaan, heräsin kun lähestyttiin Denveriä.
Kun sain kaikki mun kamat kokoon niin suuntasin autolle ja ajoin kotiin. Olin aivan poikki koko päivän mutta jostain sitä energiaa sai sen verran, että jaksoin tavata Rn illalla. Jotenkin se meni siihen, että sitten loppujenlopuksi jäin sen luokse myös yöksi.
Nää kaks kuvaa on otettu koneesta. Ekassa Baltimore ja toisessa Dallas!!!♥
Kaikenkaikkiaan ihan loistava reissu, lämpöä riitti ja oli hauskaa! Menisin uudelleen ihan millon vaan : ) Mutta näiden kuvien ja stoorien myötä, hyvät alkavat viikonloput kaikille ja palataan asiaan ehkä piakkoin !!!
maanantai 27. toukokuuta 2013
cultural care au pair
Mari tossa Cultural Carelta kysyi useempi kuukausi sitten, että josko kirjoittaisin juttua omasta au pair elämästäni / perheestäni CC:n sivuille. No mähän lupauduin tietenkin, mun kirjottamisessa meni vaan se "muutama" kuukausi koska oli muutamia koulutehtäviä kirjoitettavana.
Vihdoin sain sen kuitenkin lähetettyä CC:lle asti ja nyt se on teidän kaikkien luettavissa CC:n sivuilla. Te voitte koko artikkelin lukea täältä. Siinä hieman mun ajatuksia ja fiiliksiä siitä, millaista on olla au pairina neljälle enemmän tai vähemmän teini-ikäiselle nuorelle.
Vihdoin sain sen kuitenkin lähetettyä CC:lle asti ja nyt se on teidän kaikkien luettavissa CC:n sivuilla. Te voitte koko artikkelin lukea täältä. Siinä hieman mun ajatuksia ja fiiliksiä siitä, millaista on olla au pairina neljälle enemmän tai vähemmän teini-ikäiselle nuorelle.
keskiviikko 16. tammikuuta 2013
joy & pain
Mun on ihan pakko kirjottaa tästä aiheesta kun oon sen jo niin kauan salannu ja pitäny sisälläni kertomatta kellekään ja nyt vähän ahdistaa. No worries, en oo sairas tai mitään muutakaan niin vakavaa mutta mulla on ollut vähän huonot fiilarit tässä viimisen kuukauden aikana tästä koko au pair jutusta. Jos ette jaksa lukea, niin skipatkaa tää on pitkä ja puuduttava stoori.
Tosiaan mun vika viikko täällä ennen lomaa oli ihan katastrofi ja musta tuntu, ettei tästä tuu vaan yhtään mitään. En haluu kertoo ihan kaikkea mut voin vähän valottaa, että meillä oli ton host äitin kanssa vähän ongelmia ja mm. ajoin auton tohon lumikasaan ja se jäi sitten siihen jumiin. Ehh. Anyways, olin niin onnellinen kun pääsin vihdoin lomalle koska se edellinen viikko oli ihan hirvee stressi mulle, oli ihanaa saada olla aattelematta yhtään mitään. Porukat oli niin ihania pitkästä aikaa ja mulla oli jo ennen lähtöä sellanen fiilis, että en tiiä jaksanko tätä sitten enää sen jälkeen kun nään äitin ja isän ja niinhän siinä kävi. Mulle tuli entistä kauheempi fiilis kun lähdin Dallasista takasin "kotiin" tänne Edwardsiin, musta vaan tuntui, että ei tästä tuu mitään.
Eka viikko sen jälkeen kun tulin niin olin aika poissa tolaltani, ei mulla ees ollut paljon töitä mutta olin vaan sen verran huonossa tilanteessa, että halusin olla sitten omillani. Eli kun vanhemmat tuli kotiin niin mä en jäänyt niiden kanssa syömään vaan mä halusin pois, omaan rauhaan miettiin asioita. Menin joka päivä salille juoksemaan ja uimaan sekä porealtaaseen jotta sain mun ajatukset pois kaikesta stressistä. Viime viikon tiistaina mulla oli ihan ultimate romahdus, olin päivällä hiihtämässä (en laskettelemassa) mutta sitten kun pääsin kotiin illalla ja menin vessaan niin jotenkin se taas iski päin kasvoja, että mä en vaan jaksa tätä enää. Istuin vessassa yksin joku puoli tuntia ainakin ja itkin vaan silmät päästäni kun se ikävä iski ja iski sitten tosi kovaa. Mun piti puhua myös mun tukihenkilön tai LCCn kanssa asiasta sillon tiistaina mikä oli tosi hyvä juttu, koska en ennen sitä oo oikeestaan kunnolla puhunut kellekään tästä asiasta. Mä sanoin sille, että en tiiä miten kauan jaksan tätä enää ja että haluun kyllä yrittää vaihtaa perhettä, silläkin uhalla etten löydä sellasta parin viikon aikana ja joudun tulemaan kotiin.
Mä tosiaan puhuin sitten lauantain mun host äidille asiasta, tai puhuttiin mun fiiliksistä ja lapsista ja koko tästä stressistä mikä mulla on. Kerroin ihan kaiken minkä oon pitäny sisälläni ja sanoin, etten tiedä onko musta tähän enää. Se sitten kertoi mulle, että ne rakastaa mua ja että ne haluaa, että mä oon onnellinen ja etten joutuis kärsimään sellasesta stressistä mikä mulla on ollut. Se myös sanoi, että ne tekee mitä tahansa auttaakseen mua lasten kanssa! Olin niin helpottunut, että sain sen kaiken sanottua, ja että kuulin tollasta siltä. Oon vaan kuvitellut, etten oikeen voi puhua niille mun omista fiiliksistä, enkä oo siks halunnu vaivata yhtään enempää niitä. Host äiti myös sano, että mun pitää kertoa kaikki koska ne ei halua mun olevan onneton ja nyt sitten sovittiin, että katotaan viikko kerrallaan ja pidetään joka viikko sellanen pieni keskustelutuokio, jollon voin kertoa kaiken mikä mun mieltä painaa. Mun mielestä toi on tosi hyvä mulle koska nyt kun tiedän, että voin kertoa kaiken niin ei tarvii sinänsä huolehtia.
Host äiti sanoi myös mulle, että se vaan huomas, että mä en enää ollut syömässä niiden kanssa ja se alkoi huolestua onko mulla kaikki ok jne. Se myös sano, että se aatteli, että mulla on poikaystävä :D Olin vaan, että joo kyllä mä ihan rehellisesti sanoisin jos mulla sellanen olis, ei mun tarvis keksiä mitään typeriä ja lapsellisia tekosyitä.
Kaiken kaikkiaan oon nyt niin helpottunut, että sain tän kaiken ulos vihdoin ja mulla oli tosi hyvä olo sen vuodatuksen jälkeen mutta nyt on taas se todellisuus iskenyt päin kasvoja, en mä vaan jaksa tätä enää. Mä puhun nyt mun LCCn kanssa asiasta, jos vaikka edistyttäis asiassa niinkin paljon, että voisin ilmottaa perheelle, etten vaan enää jaksa tätä kaikkea säätöä ja stressiä. Ja sitten olisi se uuden perheen haku!! Sulla on tosiaan vaan sen parisen viikkoa aikaa hankkia uus perhe ja jos ei onnistu niin kotiin lähtö oottaa. Tavallaan voisin jo periaatteesta lähteä vaan suoraan kotiin, mut on mulla vielä 7kk jäljellä ja haluisin ottaa kaiken irti siitä ennen kun lähden :) Ja jos sielläkään ei sitten onnistuisi mun elämä niin ei mulle olis mikään murhe lähteä kotiinkaan, onhan mulla siellä maailman paras perhe ja ystävät oottamassa mua!! Ja kuten paras kaverini sanoi, ei se olisi mitenkään luovuttamista tai häviämistä jos tuntuu pahalta.
Mutta nyt tästä hirveen masennuttavasta aiheesta hieman ilosempiin tunnelmiin niin mikä mua ilahdutti tänään niin oli hyvin yllättävä tieto siitä, että Henriikka tulee tänne mua kattomaan yheksän päivän päästä!!! :D Se sanoi, että sen piti koko juttu pitää piilossa mutta nyt kun mulla on ollut vähän ongelmia niin päätti sitten kertoa! Ihan huippua. Mulla on ollu ikävä New Yorkista lähtien ja nyt oon tosi onnellinen, että se tulee tänne vaikkakin vaan muutamaks päiväks. On tässä vielä muutama mutka matkassa mut kyllä ne tästä pian selvitetään! Can't wait että nähään honey!
Kuitenki tosiaan, että sellasta au pair - arkea täällä, toivottavasti muualla paremmin! :)
Tosiaan mun vika viikko täällä ennen lomaa oli ihan katastrofi ja musta tuntu, ettei tästä tuu vaan yhtään mitään. En haluu kertoo ihan kaikkea mut voin vähän valottaa, että meillä oli ton host äitin kanssa vähän ongelmia ja mm. ajoin auton tohon lumikasaan ja se jäi sitten siihen jumiin. Ehh. Anyways, olin niin onnellinen kun pääsin vihdoin lomalle koska se edellinen viikko oli ihan hirvee stressi mulle, oli ihanaa saada olla aattelematta yhtään mitään. Porukat oli niin ihania pitkästä aikaa ja mulla oli jo ennen lähtöä sellanen fiilis, että en tiiä jaksanko tätä sitten enää sen jälkeen kun nään äitin ja isän ja niinhän siinä kävi. Mulle tuli entistä kauheempi fiilis kun lähdin Dallasista takasin "kotiin" tänne Edwardsiin, musta vaan tuntui, että ei tästä tuu mitään.
Eka viikko sen jälkeen kun tulin niin olin aika poissa tolaltani, ei mulla ees ollut paljon töitä mutta olin vaan sen verran huonossa tilanteessa, että halusin olla sitten omillani. Eli kun vanhemmat tuli kotiin niin mä en jäänyt niiden kanssa syömään vaan mä halusin pois, omaan rauhaan miettiin asioita. Menin joka päivä salille juoksemaan ja uimaan sekä porealtaaseen jotta sain mun ajatukset pois kaikesta stressistä. Viime viikon tiistaina mulla oli ihan ultimate romahdus, olin päivällä hiihtämässä (en laskettelemassa) mutta sitten kun pääsin kotiin illalla ja menin vessaan niin jotenkin se taas iski päin kasvoja, että mä en vaan jaksa tätä enää. Istuin vessassa yksin joku puoli tuntia ainakin ja itkin vaan silmät päästäni kun se ikävä iski ja iski sitten tosi kovaa. Mun piti puhua myös mun tukihenkilön tai LCCn kanssa asiasta sillon tiistaina mikä oli tosi hyvä juttu, koska en ennen sitä oo oikeestaan kunnolla puhunut kellekään tästä asiasta. Mä sanoin sille, että en tiiä miten kauan jaksan tätä enää ja että haluun kyllä yrittää vaihtaa perhettä, silläkin uhalla etten löydä sellasta parin viikon aikana ja joudun tulemaan kotiin.
Mä tosiaan puhuin sitten lauantain mun host äidille asiasta, tai puhuttiin mun fiiliksistä ja lapsista ja koko tästä stressistä mikä mulla on. Kerroin ihan kaiken minkä oon pitäny sisälläni ja sanoin, etten tiedä onko musta tähän enää. Se sitten kertoi mulle, että ne rakastaa mua ja että ne haluaa, että mä oon onnellinen ja etten joutuis kärsimään sellasesta stressistä mikä mulla on ollut. Se myös sanoi, että ne tekee mitä tahansa auttaakseen mua lasten kanssa! Olin niin helpottunut, että sain sen kaiken sanottua, ja että kuulin tollasta siltä. Oon vaan kuvitellut, etten oikeen voi puhua niille mun omista fiiliksistä, enkä oo siks halunnu vaivata yhtään enempää niitä. Host äiti myös sano, että mun pitää kertoa kaikki koska ne ei halua mun olevan onneton ja nyt sitten sovittiin, että katotaan viikko kerrallaan ja pidetään joka viikko sellanen pieni keskustelutuokio, jollon voin kertoa kaiken mikä mun mieltä painaa. Mun mielestä toi on tosi hyvä mulle koska nyt kun tiedän, että voin kertoa kaiken niin ei tarvii sinänsä huolehtia.
Host äiti sanoi myös mulle, että se vaan huomas, että mä en enää ollut syömässä niiden kanssa ja se alkoi huolestua onko mulla kaikki ok jne. Se myös sano, että se aatteli, että mulla on poikaystävä :D Olin vaan, että joo kyllä mä ihan rehellisesti sanoisin jos mulla sellanen olis, ei mun tarvis keksiä mitään typeriä ja lapsellisia tekosyitä.
Kaiken kaikkiaan oon nyt niin helpottunut, että sain tän kaiken ulos vihdoin ja mulla oli tosi hyvä olo sen vuodatuksen jälkeen mutta nyt on taas se todellisuus iskenyt päin kasvoja, en mä vaan jaksa tätä enää. Mä puhun nyt mun LCCn kanssa asiasta, jos vaikka edistyttäis asiassa niinkin paljon, että voisin ilmottaa perheelle, etten vaan enää jaksa tätä kaikkea säätöä ja stressiä. Ja sitten olisi se uuden perheen haku!! Sulla on tosiaan vaan sen parisen viikkoa aikaa hankkia uus perhe ja jos ei onnistu niin kotiin lähtö oottaa. Tavallaan voisin jo periaatteesta lähteä vaan suoraan kotiin, mut on mulla vielä 7kk jäljellä ja haluisin ottaa kaiken irti siitä ennen kun lähden :) Ja jos sielläkään ei sitten onnistuisi mun elämä niin ei mulle olis mikään murhe lähteä kotiinkaan, onhan mulla siellä maailman paras perhe ja ystävät oottamassa mua!! Ja kuten paras kaverini sanoi, ei se olisi mitenkään luovuttamista tai häviämistä jos tuntuu pahalta.
Mutta nyt tästä hirveen masennuttavasta aiheesta hieman ilosempiin tunnelmiin niin mikä mua ilahdutti tänään niin oli hyvin yllättävä tieto siitä, että Henriikka tulee tänne mua kattomaan yheksän päivän päästä!!! :D Se sanoi, että sen piti koko juttu pitää piilossa mutta nyt kun mulla on ollut vähän ongelmia niin päätti sitten kertoa! Ihan huippua. Mulla on ollu ikävä New Yorkista lähtien ja nyt oon tosi onnellinen, että se tulee tänne vaikkakin vaan muutamaks päiväks. On tässä vielä muutama mutka matkassa mut kyllä ne tästä pian selvitetään! Can't wait että nähään honey!
Kuitenki tosiaan, että sellasta au pair - arkea täällä, toivottavasti muualla paremmin! :)
keskiviikko 21. marraskuuta 2012
my job
Sannan ehdotuksesta kerron nyt teille hiukan mun elämästä täällä, lähinnä miten mulla sujuu lasten kanssa jne. Ja tästä tulee pitkä selitys, joten ne jotka ei jaksa lukea niin voi suosiolla sitten skipata koko tekstin : D
Fiilikset?
Ekana viikkona olin tosi hermona, koska en oikeen tiennyt miten päin olisin lasten kanssa ja ne vaikutti kovin hiljaisilta ja ujoilta. Pikkuhiljaa päivä päivältä ne tuntu avautuvan enemmän ja niihin oli helpompi saada kontaktia ja saada ne ensinnäkin tottelemaan. Mun nuorin poika I on se ainut, jonka kanssa mulla on ollut ongelmia tän vähän reilun kahden kuukauden aikana. Sen on välillä tosi vaikeeta ymmärtää, että jos mä sanon ei, niin se on sillon ei. Se pelleilee autossa, mikä häiritsee mua, kiusaa nuorempaa siskoaan jatkuvasti jne. Välillä mulla menee hermot sen pelleilyyn ja muutaman kerran oon joutunut sen lähettää huoneeseensa rauhottumaan! Viimeisin temppu oli kun se oli virittänyt muutamat langat noihin mun rappusiin niin, että meinasin kompastua kun tulin ylhäältä alas. Siinä olis voinu käydä toosi huonosti, ja eilen toi äiti sitten piti vähän isomman puhuttelun sille, koska se ei ihan ymmärtänyt, että oikeesti olis voinu käydä tosi huonosti jos joku olis kaatunu rappusissa.
Nyt viime aikoina on tuntunut enemmän siltä, että tää on mun koti ja lapsetkin on ollut tosi nätisti suurimman osan ajasta. Vaikka kaikilla on niitä huonoja päiviä, niin tää on silti hyvin suureks osaks ollut iloa. Ihan muutamina päivinä on tuntunut siltä, että ei tästä mitään tuu ja että en tiiä viihdynkö sittenkään täällä. Mutta ne on aika ohimeneviä fiilareita onneks.
Mun on aina ollut jotenkin vähän vaivautunutta olla lasten kanssa, en tiiä miksi. Mutta täällä ei oo ollut sellasta tunnetta, ei ainakaan vielä. Toivottavasti ei tulekaan! Ennen kun päätin tulevani Coloradoon, kerroin vanhemmilleni millainen perhe mua olis oottamassa Coloradossa ja iskäkin kysy, että ootko nyt ihan varma, että neljä lasta ei oo liikaa. Se kehotti mua ajatteleen hyvin tarkkaan mitä päätän. Mulla ei mennyt kauaakaan kun päätin. Tää tuntu jotenkin vaan hyvältä verrattuna edellisiin perheisiin, joiden kanssa olin puhunut aiemmin. Eräs perhe Atlantassa esim. vaikutti näihin nähden tosi tiukoilta, siis esimerkiks että mulla olis ollu kotiintuloajat (viimeistään kello 11) -- oon niin onnellinen, että mun perhe antaa mun mennä illalla, eikä pakota mua tulemaan tiettyyn kellonaikaan kotiin. Toki ymmärrän, että jos meen viikolla ulos, että mun pitää herätä 6.45am että sitä tahtia pitää mennä kotiin! :) Kröhöömm mites sitten allekirjoittanut teki viime keskiviikko iltana, hän tuli kotiin kello 1.15 aamuyöstä ja tosiaan herätys sillon ennen seiskaa, voin kertoa, että oli vähän rankkaa. Niin rankkaa, että kun tulin kotiin niin en jaksanut ees avata tietokonetta vaan painuin suoraan unille, ja nukuinkin sitten johonkin 12 asti.
Oon myös tajunnut täällä ollessani, etten ikinä halua neljää lasta. Ihan liikaa hommaa joka elämänvaiheessa. No thank you! Propsit kyllä niille, jotka sen on selvittänyt, ja nää kuitenkin käy töissäkin ja kaikkea. Huhhuh.
Mitä mä teen?
Mun työ täällä on lähinnä ajamista, koska näillä on jo niin paljon harrastuksia. Normaalisti mennään harkkoihin suoraan koulusta ja mä ehdin mennä kotiin ennen kun haen lapset pois. Sitten kello onkin jotain about 6pm ja äiti ja isä on yleensä kotona jo siihen aikaan -- ja mä oon off. Eli siis mä ajan, ajan ja vielä kerran ajan. Yhtenä päivänä viime viikolla mulla oli tosi rankka päivä koska ajoin 4h putkeen, ilman mitään väliä. D meni Copper Mountainille kavereidensa kanssa ja sinne on matkaa meiltä jotain 45min. Sitten oli I:n parturi ja harkat ja D piti hakea pois. Olin aivan poikki kun pääsin kotiin ja nukahdin joskus kymmenen aikaan. Välillä tulee tollasia, jollon kaikki pitää hoitaa samaan aikaan. Sitten joskus ajamisen ohella katson lasten perään ehkä max. pari tuntia ennen ku oon off. Yleensä tehdään läksyt ja sitten luetaan/leikitään. Eniten vietän aikaa harkkojen jälkeen KJn kanssa. D ja H on yleensä omissa oloissaan. Nyt kun on talvi niin luulen kyllä, että tulee paljon enemmän tehtyä ulkona asioita lasten kanssa. Kerran pelattiin jo lumisotaa. Näillä on myös snowmobile, jota noi pojat ajaa ja luulen, että mä pääsen kyytiin sitte kun vaan haluan. Toisaalta myös lapset laskittelee aika paljon talvella ja mun host vanhemmat onneks sano, ettei mun tarvii mennä niiden kanssa mikä on suuri helpotus mulle! Toisaalta talvella myös tulee sisällä tehtyä asioita, varsinkin jos ei oo hyvä sää (lue: jos on lumimyrsky). Oon tässä just yrittänyt kehitellä kaikkea sellasta mitä voidaan tehdä sisällä kun ulos ei pääse koska en jaksa aina leikkiä hide n seekiä eli piiloa. Vähän on vielä hakusessa mut kyllä se tästä!
Kaiken tän ohella, noin kerran viikossa pesen lasten pyykkejä. Ei mikään kummallinen homma, se kerran viikossa riittää ihan hyvin toistaiseksi. Paitsi että oon kyllä huomannut, että nää käyttää joitain vaatteita kerran ja heittää likapyykkiin heti sen yhden kerran jälkeen, eikä ne edes oo likasia. Joskus äiti pyytää mua käymään myös kaupassa hakemassa hedelmiä / maitoa - ne on ne yleisimmät mitkä loppuu. Muuten mun ei tarvi hoitaa kaupassa käyntiä.
Sitten välillä mun täytyy hoitaa jotain omia pankki-/postiasioitani tai käydä autopesussa tms.
Että ei se hirveesti oo mitä mulla täällä on töitä, max. mitä saan tehdä töitä viisumin mukaan on 45h/vko mutta mä en oo ees laskenu omiani, koska ei niistä tuu varmaan yhteensä kun 25-30h riippuen vähän viikosta.
Teen kyllä joskus viikonloppuisin töitä, lähinnä siis lauantaina ja sitten sunnuntaina on vapaa mutta kun lapset ei oo koulussa niin sillon tehdään sitten jotain mukavaa kotona. Lähinnä se leikkiminen on KJn ja In kanssa. Viimeks kun olin töissä viikonloppuna pari viikkoa sitten niin me leikittiin piiloa meidän talon alakerrassa ja potkittiin I:n kanssa palloa (se voitti mut TAAS). Sen lisäks ollaan katottu elokuvia, tehty palapelejä, pidetty fashion show, leivottu ja oltu ulkona. Aika perus juttuja mutta haluun kyllä tehdä kaikkea kivaa viikonloppuisin, varsinkin kesällä!! Mennä ulos uima-altaalle, vaeltamaan vuorille, Denveriin eläintarhaan/akvaarioon tai kattomaan amerikkalaista jne.
Mulla on suhteellisen vähän työtä mitä on kuunnellut näitä muita täällä mutta silti kyllä tää välillä iskee aika pahasti väsymyksen muodossa, en ymmärrä miksi. Toki autossa istuminen on jotenkin uuvuttavaa välillä mutta en kuvitellut, että olisin oikeesti ihan kuitti joinakin päivinä.
Ainiin ja mä en tiiä mitä kesästä tulee (vaikka sitä on nyt vähän turha pohtia vielä , sinne on aika paljon aikaa) koska lapset on kaikki kotona tietenki ja mun pitäis kestää niitä kolme kuukautta 24/7. Huhhhuh. Voin kertoo, että sitten oon kyllä lomani ansainnut! Musta on vaan ihan kummallista ajatella, että kaikki on täällä koko päivän koska mä en oo tottunut sellaseen yhtään. En tiiä mitä ensinnäkin tulee tänään alkavasta kiitospäivä breikistä (ke-su). Torstaina on Thanksgiving juhlat, joten sillon on äiti ainakin vapaalla joten sillon tuskin mitään hirveen kummallista tehdään! Ja no perjantaina noilla on onneksi ihan normaalisti harkat, joten ees pieni breikki kolmesta eteenpäin : )
And the best part ......
Vapaa-aika:
Oon yleensä vapaa omiin menoihini joskus 6-7pm aikoihin. Joinakin päivinä ei vaan jaksa lähteä minnekään mutta yritetään kavereiden kanssa nähdä ainakin pari kertaa viikossa. Yleensä mennään syömään illallista tai jonkun luo tai elokuviin tai jotain muuta mukavaa. Ja koska Pamin luona on hot tub, niin se on aika yleistä, että me siellä ollaan keskiviikkoiltaisin. Ja niin myös viime keskiviikkona, JEE!! On harmi, että Pam lähtee pois joulukuussa (heti mun synttäreiden jälkeen) ni sitten sen jälkeen täytyy alkaa hengailla jossain muualla. Mutta meillä oli taas ihan tosi kiva ilta, paitsi että jos pian oon kipee niin se johtuu siitä että ..... me hypättiin lumihankeen kaks kertaa sieltä hot tubista. OHHH voin kertoa, että oli ihan pikkasen kylmää se lumi :DD Nyt on myös rinteet virallisesti avattu (tai ne missä on tarpeeksi lunta) joten varmaan siellä kuluuu aika paljon mun vapaa-ajasta marraskuusta huhtikuuhun kun kausi virallisesti päättyy.
Huhhuh, kylläpäs tuli pitkä selvitys siitä mitä mä teen täällä, ja ihan yleistä turhaa lätinääkin. Jos joku saa tästä selkoa, niin onnea! Ja jos ette, se on ihan normaalia, kysymyksiä saa jättää kommentteihin. En tiiä miten oon jaksanu jauhaa näin kauan -- joten ehkä lopetan!
Fiilikset?
Ekana viikkona olin tosi hermona, koska en oikeen tiennyt miten päin olisin lasten kanssa ja ne vaikutti kovin hiljaisilta ja ujoilta. Pikkuhiljaa päivä päivältä ne tuntu avautuvan enemmän ja niihin oli helpompi saada kontaktia ja saada ne ensinnäkin tottelemaan. Mun nuorin poika I on se ainut, jonka kanssa mulla on ollut ongelmia tän vähän reilun kahden kuukauden aikana. Sen on välillä tosi vaikeeta ymmärtää, että jos mä sanon ei, niin se on sillon ei. Se pelleilee autossa, mikä häiritsee mua, kiusaa nuorempaa siskoaan jatkuvasti jne. Välillä mulla menee hermot sen pelleilyyn ja muutaman kerran oon joutunut sen lähettää huoneeseensa rauhottumaan! Viimeisin temppu oli kun se oli virittänyt muutamat langat noihin mun rappusiin niin, että meinasin kompastua kun tulin ylhäältä alas. Siinä olis voinu käydä toosi huonosti, ja eilen toi äiti sitten piti vähän isomman puhuttelun sille, koska se ei ihan ymmärtänyt, että oikeesti olis voinu käydä tosi huonosti jos joku olis kaatunu rappusissa.
Nyt viime aikoina on tuntunut enemmän siltä, että tää on mun koti ja lapsetkin on ollut tosi nätisti suurimman osan ajasta. Vaikka kaikilla on niitä huonoja päiviä, niin tää on silti hyvin suureks osaks ollut iloa. Ihan muutamina päivinä on tuntunut siltä, että ei tästä mitään tuu ja että en tiiä viihdynkö sittenkään täällä. Mutta ne on aika ohimeneviä fiilareita onneks.
Mun on aina ollut jotenkin vähän vaivautunutta olla lasten kanssa, en tiiä miksi. Mutta täällä ei oo ollut sellasta tunnetta, ei ainakaan vielä. Toivottavasti ei tulekaan! Ennen kun päätin tulevani Coloradoon, kerroin vanhemmilleni millainen perhe mua olis oottamassa Coloradossa ja iskäkin kysy, että ootko nyt ihan varma, että neljä lasta ei oo liikaa. Se kehotti mua ajatteleen hyvin tarkkaan mitä päätän. Mulla ei mennyt kauaakaan kun päätin. Tää tuntu jotenkin vaan hyvältä verrattuna edellisiin perheisiin, joiden kanssa olin puhunut aiemmin. Eräs perhe Atlantassa esim. vaikutti näihin nähden tosi tiukoilta, siis esimerkiks että mulla olis ollu kotiintuloajat (viimeistään kello 11) -- oon niin onnellinen, että mun perhe antaa mun mennä illalla, eikä pakota mua tulemaan tiettyyn kellonaikaan kotiin. Toki ymmärrän, että jos meen viikolla ulos, että mun pitää herätä 6.45am että sitä tahtia pitää mennä kotiin! :) Kröhöömm mites sitten allekirjoittanut teki viime keskiviikko iltana, hän tuli kotiin kello 1.15 aamuyöstä ja tosiaan herätys sillon ennen seiskaa, voin kertoa, että oli vähän rankkaa. Niin rankkaa, että kun tulin kotiin niin en jaksanut ees avata tietokonetta vaan painuin suoraan unille, ja nukuinkin sitten johonkin 12 asti.
Oon myös tajunnut täällä ollessani, etten ikinä halua neljää lasta. Ihan liikaa hommaa joka elämänvaiheessa. No thank you! Propsit kyllä niille, jotka sen on selvittänyt, ja nää kuitenkin käy töissäkin ja kaikkea. Huhhuh.
Mitä mä teen?
Mun työ täällä on lähinnä ajamista, koska näillä on jo niin paljon harrastuksia. Normaalisti mennään harkkoihin suoraan koulusta ja mä ehdin mennä kotiin ennen kun haen lapset pois. Sitten kello onkin jotain about 6pm ja äiti ja isä on yleensä kotona jo siihen aikaan -- ja mä oon off. Eli siis mä ajan, ajan ja vielä kerran ajan. Yhtenä päivänä viime viikolla mulla oli tosi rankka päivä koska ajoin 4h putkeen, ilman mitään väliä. D meni Copper Mountainille kavereidensa kanssa ja sinne on matkaa meiltä jotain 45min. Sitten oli I:n parturi ja harkat ja D piti hakea pois. Olin aivan poikki kun pääsin kotiin ja nukahdin joskus kymmenen aikaan. Välillä tulee tollasia, jollon kaikki pitää hoitaa samaan aikaan. Sitten joskus ajamisen ohella katson lasten perään ehkä max. pari tuntia ennen ku oon off. Yleensä tehdään läksyt ja sitten luetaan/leikitään. Eniten vietän aikaa harkkojen jälkeen KJn kanssa. D ja H on yleensä omissa oloissaan. Nyt kun on talvi niin luulen kyllä, että tulee paljon enemmän tehtyä ulkona asioita lasten kanssa. Kerran pelattiin jo lumisotaa. Näillä on myös snowmobile, jota noi pojat ajaa ja luulen, että mä pääsen kyytiin sitte kun vaan haluan. Toisaalta myös lapset laskittelee aika paljon talvella ja mun host vanhemmat onneks sano, ettei mun tarvii mennä niiden kanssa mikä on suuri helpotus mulle! Toisaalta talvella myös tulee sisällä tehtyä asioita, varsinkin jos ei oo hyvä sää (lue: jos on lumimyrsky). Oon tässä just yrittänyt kehitellä kaikkea sellasta mitä voidaan tehdä sisällä kun ulos ei pääse koska en jaksa aina leikkiä hide n seekiä eli piiloa. Vähän on vielä hakusessa mut kyllä se tästä!
Kaiken tän ohella, noin kerran viikossa pesen lasten pyykkejä. Ei mikään kummallinen homma, se kerran viikossa riittää ihan hyvin toistaiseksi. Paitsi että oon kyllä huomannut, että nää käyttää joitain vaatteita kerran ja heittää likapyykkiin heti sen yhden kerran jälkeen, eikä ne edes oo likasia. Joskus äiti pyytää mua käymään myös kaupassa hakemassa hedelmiä / maitoa - ne on ne yleisimmät mitkä loppuu. Muuten mun ei tarvi hoitaa kaupassa käyntiä.
Sitten välillä mun täytyy hoitaa jotain omia pankki-/postiasioitani tai käydä autopesussa tms.
Että ei se hirveesti oo mitä mulla täällä on töitä, max. mitä saan tehdä töitä viisumin mukaan on 45h/vko mutta mä en oo ees laskenu omiani, koska ei niistä tuu varmaan yhteensä kun 25-30h riippuen vähän viikosta.
Teen kyllä joskus viikonloppuisin töitä, lähinnä siis lauantaina ja sitten sunnuntaina on vapaa mutta kun lapset ei oo koulussa niin sillon tehdään sitten jotain mukavaa kotona. Lähinnä se leikkiminen on KJn ja In kanssa. Viimeks kun olin töissä viikonloppuna pari viikkoa sitten niin me leikittiin piiloa meidän talon alakerrassa ja potkittiin I:n kanssa palloa (se voitti mut TAAS). Sen lisäks ollaan katottu elokuvia, tehty palapelejä, pidetty fashion show, leivottu ja oltu ulkona. Aika perus juttuja mutta haluun kyllä tehdä kaikkea kivaa viikonloppuisin, varsinkin kesällä!! Mennä ulos uima-altaalle, vaeltamaan vuorille, Denveriin eläintarhaan/akvaarioon tai kattomaan amerikkalaista jne.
Mulla on suhteellisen vähän työtä mitä on kuunnellut näitä muita täällä mutta silti kyllä tää välillä iskee aika pahasti väsymyksen muodossa, en ymmärrä miksi. Toki autossa istuminen on jotenkin uuvuttavaa välillä mutta en kuvitellut, että olisin oikeesti ihan kuitti joinakin päivinä.
Ainiin ja mä en tiiä mitä kesästä tulee (vaikka sitä on nyt vähän turha pohtia vielä , sinne on aika paljon aikaa) koska lapset on kaikki kotona tietenki ja mun pitäis kestää niitä kolme kuukautta 24/7. Huhhhuh. Voin kertoo, että sitten oon kyllä lomani ansainnut! Musta on vaan ihan kummallista ajatella, että kaikki on täällä koko päivän koska mä en oo tottunut sellaseen yhtään. En tiiä mitä ensinnäkin tulee tänään alkavasta kiitospäivä breikistä (ke-su). Torstaina on Thanksgiving juhlat, joten sillon on äiti ainakin vapaalla joten sillon tuskin mitään hirveen kummallista tehdään! Ja no perjantaina noilla on onneksi ihan normaalisti harkat, joten ees pieni breikki kolmesta eteenpäin : )
And the best part ......
Vapaa-aika:
Oon yleensä vapaa omiin menoihini joskus 6-7pm aikoihin. Joinakin päivinä ei vaan jaksa lähteä minnekään mutta yritetään kavereiden kanssa nähdä ainakin pari kertaa viikossa. Yleensä mennään syömään illallista tai jonkun luo tai elokuviin tai jotain muuta mukavaa. Ja koska Pamin luona on hot tub, niin se on aika yleistä, että me siellä ollaan keskiviikkoiltaisin. Ja niin myös viime keskiviikkona, JEE!! On harmi, että Pam lähtee pois joulukuussa (heti mun synttäreiden jälkeen) ni sitten sen jälkeen täytyy alkaa hengailla jossain muualla. Mutta meillä oli taas ihan tosi kiva ilta, paitsi että jos pian oon kipee niin se johtuu siitä että ..... me hypättiin lumihankeen kaks kertaa sieltä hot tubista. OHHH voin kertoa, että oli ihan pikkasen kylmää se lumi :DD Nyt on myös rinteet virallisesti avattu (tai ne missä on tarpeeksi lunta) joten varmaan siellä kuluuu aika paljon mun vapaa-ajasta marraskuusta huhtikuuhun kun kausi virallisesti päättyy.
Huhhuh, kylläpäs tuli pitkä selvitys siitä mitä mä teen täällä, ja ihan yleistä turhaa lätinääkin. Jos joku saa tästä selkoa, niin onnea! Ja jos ette, se on ihan normaalia, kysymyksiä saa jättää kommentteihin. En tiiä miten oon jaksanu jauhaa näin kauan -- joten ehkä lopetan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)