Ai mitenniin oon onnellinen? Rakastan elämää tällä hetkellä. Rupesin just miettimään miten paljon hyvää mun elämässä on ollut, mut jos ei nyt mennä sille tielle tai valutan muutaman kyyneleen täällä toisella puolella ruutua! Tossa mun vapaaviikolla nappailin muutaman kuvan myös itestäni ja laitan ne nyt tänne teidän kaikkien nähtäväksi.
Mostly leikin siis joko Simban tai Zeekin kanssa. Simba vaan enimmäkseen halus leikkiä joko mun sormilla tai mun varpailla, mikä ei tuntunu kauheen kivalta. Mutta ei sen niin väliä hei, elämää se vaan on ! Mut oli meillä hyvätki hetket Simban kanssa, se mm. yhtenä päivänä kun katoin jalkapalloa ni makasi mun mahan päällä ihan kiltisti : )
Mun vapaaviikkoon siis kuului lähinnä vaan nukkumista, kavereita ja R, noiden elukoiden kanssa leikkimistä, auringonpalvontaa, vaeltelua ja yksinolosta nauttimista. Ei siinä sen kummempaa! Paitsi niin, en tiiä oonko maininnut, mutta sillon pari viikkoa sitten perjantaina mä menin juoksemaan Beaver Creekin rinteitä ylös ja olin yksin koska kaikki muut oli töissä. No, juoksin jonku aikaa ylös ja sitte päätin, että lähen takas ku pyörryn muuten ilman vettä tms. Siinä takastullessa ku kiidin alas niin yhtäkkiä huomasin edessäni sellasen kohtuu ison mustan järkäleen, nice karhuhan se siinä. MAHTAVAA! Pysähdyin samantien ja olin ihan paniikissa, että mitä jos se nyt hyökkää, ei mulla oo mitään mahdollisuutta selvitä hengissä. Hengitin vaan syvään ja mietin, että kyllä tää tästä. Sitten se käänsi päänsä mua kohti ja mun sydän hyppäs mun kurkkuun, olis vaan niin paljon tehnyt mieli juosta karkuun! Pää kylmänä kuitenki ni pysyin vaan paikallani ja se karhu jatkoi matkaa. Ongelma vaan oli siinä, että miten pääsen takasin kun se meni sinne mistä mä olin just hetki sitten tullut ylös. No, siinä vasemmalla huomasin sellasen erittäin mutasen ja kivikkoisen pienen kujan ja näin taloja siellä sen päässä joten lähdin vaan ihan täysillä juoksemaan pois, ihmisten joukkoon. HUH voin kertoa, oli pikkusen pelottavaa!! Onnekseni se ei ollu mama bear tai sen pentuja. Ja vaikka jo siinä vaiheessa kun sen näin olin ihan poikki juoksemisesta niin se adrenaliinipiikki jonka sain siitä, että haluun selvitä hengissä oli sen verran kova etten tuntenu ees mitään kun lähdin pinkomaan karkuun :D Nyt ehkä naurattaa, mutta sillon oli kyllä hymy kaukana meikäläisestä. Joskus toivoisin, että asuisin jossain missä ei oo tällasia vaaroja. Esim kaupungissa tms.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti