neljä. four. vier. cuatro. fyra.

Niin. Että vajaa neljä viikkoa täällä jäljellä. 

Minne on kadonnu mun elämä täällä? Pikkuhiljaa kun tässä ollaan lähestytty lähtöpäivää, niin oon huomannut, että kadun aina vaan enemmän päätöstäni lähteä takaisin Suomeen. Ja mä en sano sitä paikkaa enää ees kodiksi, koska Colorado on mun koti.

Mun elämä on täällä niin paljon parempaa kun Suomessa. Onhan mulla perhe ja kaverit Suomessa, joita en vaihtaisi pois vaikka mikä tulis, mutta oon ollut täällä onnellisempi kun koskaan ennen. Mä en tiedä mikä sen tekee, luultavasti perhe, muut ihmiset ja kaverit, ja tää ympäristö. Kaduttaa niin paljon, että mun elämä Suomessa tulee olemaan yhtä tuskaa. Ja kuten muutama ihminen on jo todennut, niin aina kun avaa uuden oven ni tiedostamattaankin sitä sulkee toisen ... Mä en halua, että se sulkeutuva ovi on Colorado. Mä en halua, että se on nää ihmiset. Mä en halua, että se on mun host perhe. Yksinkertaisesti, mä en halua sulkea ovea tälle. Jenkeille.

Olin sunnuntaista tiistai aamuun asti Denverissä, Lakewoodissa, ja tiistaina iski se totuus päin naamaa kun Henriikka laittoi mulle viestin, että meidän lennot takaisin Suomeen on nyt buukattu. Istuin bussissa hiljaa yksin, ahdistuneena. Katoin ulos ikkunasta ja melkein itkin. Nyt se on totta, nyt se on todellista että mä oikeesti jätän tän maan taakseni. Koko bussimatkan Denveristä Vailiin pidättelin itteeni, etten ala ihan julkisesti poraamaan kun mikäkin pieni lapsi, mutta kun pääsin vihdoin kotiin se iski. Olin matkalla itseasiassa ruokakaupasta kotiin, ja siinä automatkalla kuuntelin sitten musiikkia, ja Snow Patrolin Chasing Cars sai mut sitte itkemään. Itkin itkin ja itkin siinä samalla kun ajoin. Mulla tuli vaan niin paha olla. Mua sattui, tai sattuu edelleen. Ja en edes tiedä, mikä mua satuttaa eniten. Musta tuntuu, että ihmisten jättäminen sattuu eniten. Mun paras kaveri täällä, T, kertoi itse mulle kolmisen viikkoa sitten samaa, että kun hän sai lentotiedot niin pari seuraavaa päivää se oli itkenyt. Mä luulin, että olisin vahva, mutta se sai mut ainoastaan tajuumaan (enemmän kun sitä ees ajattelin) miten paljon hyvää täältä oon saanut ja miten vaikeeta tulee lähtemisestä.

Mun on hyvin vaikeeta ees ajatella mun travel monthia, kun tuntuu, että kaikki mitä saan irti itestäni just nyt, on itku. En nyt sano, että tunnen kipua fyysisesti, mutta henkisesti tää on erittäin raskasta. Toivon, että pystyisin nauttimaan vielä mun neljästä vikasta viikosta täällä Coloradossa, mutta vaikeeta siitä tulee joka tapauksessa. Mun on myös pakko alkaa psyykkaamaan itteeni henkisesti, että oikeesti oon menossa takasin. Pitää hoitaa miljoona juttua taas kun tuun takas, mikä ei yhtään helpota mun muutenkin superkiireistä alkusyksyä. 

"When one door closes, another opens; but we often look so long and so regretfully upon the closed door that we do not see the one which has opened for us."
- Alexander Graham Bell

Tänään ostin itseasiassa sellaset ilmatiiviit pussit johon voin pakata mun talvitakit jne paksut neuleet, ja ne mahtuu pienempään tilaan. APUA kun mun laukusta tuli painava, pitää vissiin vähän keventää, mutta en tiiä mistä päästä!! Ja pakko myös alkaa lähettämään tavaraa Suomeen, koska en saa kaikkea millään mahtumaan kahteen matkalaukkuun ja ihan periaatteesta en ota kolmea mukaan travel monthille.

Vielä viimeisen kerran lähdetään Tn kanssa ulos perjantaina, koska se lähtee ensi perjantaina sen travel monthille. Tää viikonloppu on siis omistettu hauskanpidolle ainoastaan! Katsotaan minne päädytään tällä kertaa : ) Hyvät illan/päivän jatkot missä ikinä meettekään.