joy & pain

Mun on ihan pakko kirjottaa tästä aiheesta kun oon sen jo niin kauan salannu ja pitäny sisälläni kertomatta kellekään ja nyt vähän ahdistaa. No worries, en oo sairas tai mitään muutakaan niin vakavaa mutta mulla on ollut vähän huonot fiilarit tässä viimisen kuukauden aikana tästä koko au pair jutusta. Jos ette jaksa lukea, niin skipatkaa tää on pitkä ja puuduttava stoori.

Tosiaan mun vika viikko täällä ennen lomaa oli ihan katastrofi ja musta tuntu, ettei tästä tuu vaan yhtään mitään. En haluu kertoo ihan kaikkea mut voin vähän valottaa, että meillä oli ton host äitin kanssa vähän ongelmia ja mm. ajoin auton tohon lumikasaan ja se jäi sitten siihen jumiin. Ehh. Anyways, olin niin onnellinen kun pääsin vihdoin lomalle koska se edellinen viikko oli ihan hirvee stressi mulle, oli ihanaa saada olla aattelematta yhtään mitään. Porukat oli niin ihania pitkästä aikaa ja mulla oli jo ennen lähtöä sellanen fiilis, että en tiiä jaksanko tätä sitten enää sen jälkeen kun nään äitin ja isän ja niinhän siinä kävi. Mulle tuli entistä kauheempi fiilis kun lähdin Dallasista takasin "kotiin" tänne Edwardsiin, musta vaan tuntui, että ei tästä tuu mitään.

Eka viikko sen jälkeen kun tulin niin olin aika poissa tolaltani, ei mulla ees ollut paljon töitä mutta olin vaan sen verran huonossa tilanteessa, että halusin olla sitten omillani. Eli kun vanhemmat tuli kotiin niin mä en jäänyt niiden kanssa syömään vaan mä halusin pois, omaan rauhaan miettiin asioita. Menin joka päivä salille juoksemaan ja uimaan sekä porealtaaseen jotta sain mun ajatukset pois kaikesta stressistä. Viime viikon tiistaina mulla oli ihan ultimate romahdus, olin päivällä hiihtämässä (en laskettelemassa) mutta sitten kun pääsin kotiin illalla ja menin vessaan niin jotenkin se taas iski päin kasvoja, että mä en vaan jaksa tätä enää. Istuin vessassa yksin joku puoli tuntia ainakin ja itkin vaan silmät päästäni kun se ikävä iski ja iski sitten tosi kovaa. Mun piti puhua myös mun tukihenkilön tai LCCn kanssa asiasta sillon tiistaina mikä oli tosi hyvä juttu, koska en ennen sitä oo oikeestaan kunnolla puhunut kellekään tästä asiasta. Mä sanoin sille, että en tiiä miten kauan jaksan tätä enää ja että haluun kyllä yrittää vaihtaa perhettä, silläkin uhalla etten löydä sellasta parin viikon aikana ja joudun tulemaan kotiin.

Mä tosiaan puhuin sitten lauantain mun host äidille asiasta, tai puhuttiin mun fiiliksistä ja lapsista ja koko tästä stressistä mikä mulla on. Kerroin ihan kaiken minkä oon pitäny sisälläni ja sanoin, etten tiedä onko musta tähän enää. Se sitten kertoi mulle, että ne rakastaa mua ja että ne haluaa, että mä oon onnellinen ja etten joutuis kärsimään sellasesta stressistä mikä mulla on ollut. Se myös sanoi, että ne tekee mitä tahansa auttaakseen mua lasten kanssa! Olin niin helpottunut, että sain sen kaiken sanottua, ja että kuulin tollasta siltä. Oon vaan kuvitellut, etten oikeen voi puhua niille mun omista fiiliksistä, enkä oo siks halunnu vaivata yhtään enempää niitä. Host äiti myös sano, että mun pitää kertoa kaikki koska ne ei halua mun olevan onneton ja nyt sitten sovittiin, että katotaan viikko kerrallaan ja pidetään joka viikko sellanen pieni keskustelutuokio, jollon voin kertoa kaiken mikä mun mieltä painaa. Mun mielestä toi on tosi hyvä mulle koska nyt kun tiedän, että voin kertoa kaiken niin ei tarvii sinänsä huolehtia.
Host äiti sanoi myös mulle, että se vaan huomas, että mä en enää ollut syömässä niiden kanssa ja se alkoi huolestua onko mulla kaikki ok jne. Se myös sano, että se aatteli, että mulla on poikaystävä :D Olin vaan, että joo kyllä mä ihan rehellisesti sanoisin jos mulla sellanen olis, ei mun tarvis keksiä mitään typeriä ja lapsellisia tekosyitä.

Kaiken kaikkiaan oon nyt niin helpottunut, että sain tän kaiken ulos vihdoin ja mulla oli tosi hyvä olo sen vuodatuksen jälkeen mutta nyt on taas se todellisuus iskenyt päin kasvoja, en mä vaan jaksa tätä enää. Mä puhun nyt mun LCCn kanssa asiasta, jos vaikka edistyttäis asiassa niinkin paljon, että voisin ilmottaa perheelle, etten vaan enää jaksa tätä kaikkea säätöä ja stressiä. Ja sitten olisi se uuden perheen haku!! Sulla on tosiaan vaan sen parisen viikkoa aikaa hankkia uus perhe ja jos ei onnistu niin kotiin lähtö oottaa. Tavallaan voisin jo periaatteesta lähteä vaan suoraan kotiin, mut on mulla vielä 7kk jäljellä ja haluisin ottaa kaiken irti siitä ennen kun lähden :) Ja jos sielläkään ei sitten onnistuisi mun elämä niin ei mulle olis mikään murhe lähteä kotiinkaan, onhan mulla siellä maailman paras perhe ja ystävät oottamassa mua!! Ja kuten paras kaverini sanoi, ei se olisi mitenkään luovuttamista tai häviämistä jos tuntuu pahalta.

Mutta nyt tästä hirveen masennuttavasta aiheesta hieman ilosempiin tunnelmiin niin mikä mua ilahdutti tänään niin oli hyvin yllättävä tieto siitä, että Henriikka tulee tänne mua kattomaan yheksän päivän päästä!!! :D Se sanoi, että sen piti koko juttu pitää piilossa mutta nyt kun mulla on ollut vähän ongelmia niin päätti sitten kertoa! Ihan huippua. Mulla on ollu ikävä New Yorkista lähtien ja nyt oon tosi onnellinen, että se tulee tänne vaikkakin vaan muutamaks päiväks. On tässä vielä muutama mutka matkassa mut kyllä ne tästä pian selvitetään! Can't wait että nähään honey!

Kuitenki tosiaan, että sellasta au pair - arkea täällä, toivottavasti muualla paremmin! :)